Kirsi Raitaranta kirjoittaa esseessään Back to God’s Country -elokuvan kanadalaisesta tähdestä Nell Shipmanista, joka oli pohjoisamerikkalaisen mykkäelokuvan varhainen naispioneeri: näyttelijä, käsikirjoittaja, tuottaja ja ohjaaja – sekä suuri eläinten ystävä.

Teksti: Kirsi Raitaranta

Unohdetun naispioneerin Nell Shipmanin (1892–1970) tarina on yksi monista, ja silti erityinen. Amerikan varhaisia naistekijöitä tutkinut Anthony Slide luonnehti Shipmanin roolia merkittävänä varhaisessa elokuvateollisuudessa vaikka ei arvostanutkaan tämän myöhempiä Idaho-elokuvia. Dokumentaristi ja toimittaja Karen Day pitää Shipmanin rohkeutta naistekijän näkökulmasta innoittavana.  Day kiinnostui mykkäajan tähdestä, joka ei upeissa kuvissa muistuttanut aikansa tähtikuvaa. Ilvesturkissa poseerannut seikkailijatar olikin ”Kanadan Tundran valloittanut” elokuvantekijä.

Kanadalaissyntyinen köyhän perheen tytär Nell Barham liittyi teini-ikäisenä kiertävään vaudeville-seurueeseen, jossa hän osallistui esitysten tekemiseen monin tavoin, mm. näyttelijänä ja kirjoittajana. Vuonna 1911, ollessaan 18-vuotias, hänestä tuli teatteripromoottori Ernie Shipmanin neljäs vaimo, ja vuotta myöhemmin syntyi parin ainoa lapsi, Barry.  Ernie oli huikentelevainen aviomies, joka joutui välillä vaikeuksiin velkojensa takia. Bisnesmiehenä tämä kuitenkin oivalsi nopeasti uuden alan – elokuvan – mahdollisuudet, ja patisti vaimonsa sen pariin.

Näyttelijä, käsikirjoittaja ja tuottaja

Shipmanit muuttivat Kalifornian filmikaupunkialueelle vuonna 1912. Hollywoodia ei tuolloin vielä ollut, ja tuotantoja tehtiin vain muutamissa kaupungeissa. Nell työskenteli käsikirjoittajana, skenaristina ja näyttelijänä useille yhtiöille. Myöhemmin hän eteni Vitagraphilla draamanäyttelijäksi, kirjailijaksi ja ohjaajaksi.

Alkuaikoina Shipman kirjoitti Vitagraphille melodramaattisia kohtauksia 25 dollarin kelahintaan. Ohjaajaksi hän päätyi sattuman kautta. Eräässä tuotannossa ohjaaja karkasi päätähden kanssa kesken elokuvan, ja käsikirjoituksen kirjoittanut Shipman joutui itse tarttumaan megafoniin.  Hän näytteli Famous-Players-Laskyn ja Vitagraphin tuotannossa, mutta kieltäytyi Goldwynin tarjoamasta 7-vuotisesta sopimuksesta, joka olisi tehnyt hänestä tähden. Hän ei tyytynyt rooleihin, joita oli tarjolla, vaan halusi enemmän:

”Probably as silly a move a neophyte ever made. But I did not like the way they dressed their contract players. This was in the period of curly blondes with Cupid’s-bow mouths; and Wardrobes main idea was to bind down a bosom with a swatch of shiny material which met yards of floaty gauze at the waistline and looked like a flowery pen-wiper. This long-legged, lanky, outdoors gal, who usually loped across the Silver Screen in fur parkas and mukluks, simply gagged at such costuming. And had the nerve to refuse it.”

Oman lajityyppinsä Shipman löysi kirjailijan ja luonnonsuojelijan James Oliver Curwoodin tuotannosta.

Hän käsikirjoitti ja esitti pääosaa tämän romaaniin perustuvassa elokuvassa God’s Country and the Woman (1915), joka kuvattiin luonnonolosuhteissa Kaliforniassa. Vitagraphin tuotantobudjetti oli huikeat 90 000 dollaria, ja elokuvasta tuli kassamenestys.

Shipmanin näyttelijäntyötä kehuttiin ekspressiivisyydestä ja älykkyydestä. Hän kuitenkin uskoi ohjaaja Rollin Sturgeonin hakeneen hänessä tiettyä atleettista tyyppiä, joka selviäisi villissä luonnossa:

”To me the lure was the fact that we’d spend three month of winter in this then unknown and almost uninhabited mountain resort, that I’d act for an important company and be paid for my fun. I was to drive a team of sled-dogs, paddle a canoe, travel on snowshoes, undergo pages of Curwoodian drama in a setting which if not quite like my own Northwest was near it.”

Shipmanin tyyppi ei sinällään ollut 1910-luvulla harvinainen; ajalle olivat ominaista stunttisankarittarien lyhyet ”queens of courage and daring”- toimintasarjat. Niiden huippuaikaan julkisuuskuva kukoisti naisella, joka meloi kanootilla tai ajoi koiravaljakolla.

Feministisestä näkökulmasta tarkasteltuna voisi tulkita, että Shipman tekijänä astui perinteisestä miehisen katseen tuottamasta naiskuvasta ulos ja ryhtyi tuottamaan omaa näkemystään valkokankaan naisesta toimijana, feminiinisenä sankarina. Feministisessä luennassa Shipmanin tuottama naiskuva on kuitenkin patriarkaattia tukevaa kerrontaa: Nell Shipmanin elokuvien maailma on läpeensä porvarillisen ahdistuksen täyttämää ja perinteistä patriarkaatin määrittämää kerrontaa, ilman yritystäkään uudistaa tätä.

Back to God’s Country

Osoitettuaan vahvuutensa kassamagneettina Nell Shipman oli valmis tekemään independent-tuotantoja kesyttömässä luonnossa. Shipmanit ja Curwood irtautuivat Vitagraphista ja perustivat oman yhtiön. Yhtiön ensimmäinen oma elokuva oli Back to God’s Country (1919) perustui Curwoodin tarinaan Wapi, the Walrus.

Kanadan Albertan jäätävässä talvessa kuvattu seikkailufilmi oli siihen mennessä pohjoisimmassa lokaatiossa kuvattu elokuva, ja tuotannossa koettiin suuria vastoinkäymisiä. Tuotantoryhmään kuuluivat mm. ohjaaja Bert Van Tuyle, joka oli Shipmanin tahollaan naimisissa oleva rakastaja, kuvaaja Joseph Walker sekä 70 kaltoin kohdeltua eläinnäyttelijää, joka Nell Shipman oli ostanut omaan eläintarhaansa.

Walker kirjoitti myöhemmin elämäkerrassaan polaarisesta helvetistä, jossa ”kamerat piti säilyttää ulkona, ettei linssi olisi haljennut sisätiloissa”. Mutta pahempaakin tapahtui: miespääosan esittäjä Ronald Byram kuoli keuhkokuumeeseen kesken kuvausten ja ohjaaja Van Tuyle kärsi rampauttavasta kylmettymisestä, jonka aiheuttama jalkakipu teki hänet harhaiseksi. Nell Shipman puolestaan selviytyi kovissa olosuhteissa mainiosta. Walker kirjoitti Shipmanista ”enkelillisin termein” ja ylisti, miten tämä kasvoi ohjaajansa avulla aidoksi elokuvatähdeksi.

Shipman rakasti eläimiä ja kunnioitti omassa työssään eläinnäyttelijöitä. Hän oli järkyttynyt aiemmassa elokuvatuotannossa eläinnäyttelijöiden kohtelusta: pesukarhulle annettiin sähköshokkia siksi että tämä hyppelisi, ja lopulta eläin oli kaatunut kuolleena maahan. Tällöin hän päätti hankkia omat eläinnäyttelijänsä ja koulia niistä näyttelijöitä, joita ei ohjailtaisi väkivalloin, piiskaamalla tai huutamalla. Tämä eläinrakkaus on Back to God’s Countryn keskeisiä piirteitä, ja elokuvassa nähdään monia Shipmanin 70 eläinnäyttelijästä karhuista alkaen.

Back to God’s Countryssa nähdään myös elokuvahistorian ensimmäinen luonnollinen alastonkohtaus (ellei Lois Weberin Hypocrites-elokuvan haamuja tällaisiksi lasketa). Markkinoinnissa vuonna 1920 tätä tietenkin hyödynnettiin räväkästi, mutta itse kohtaus on varsin hillitty. Viisi vuotta myöhemmin Shipman kohautti toisella alastonkohtauksellaan elokuvassa The Grubstake (1924) kylpemällä jääkylmässä vuoristolähteessä.

Tässä vaiheessa hän oli jo hylännyt petollisen miehensä ja kumppaninsa Curwoodin, avioitunut ohjaajansa kanssa ja muuttanut yhdessä tämän, eläintarhansa ja poikansa kanssa Idahoon tekemään elokuvia. Shipman teki itsenäisesti noin 25 elokuvaa, joissa vaaransi henkensä uimalla koskissa, ajoi pakkasessa koiravaljakkoa ja pelasti aina lopulta miehisen vastanäyttelijänsä pulasta.

Kirjoittaja on Kansallisen audiovisuaalisen instituutin (KAVI) audiovisuaalisen kulttuurin edistämisen päällikkö.

Kirjallisuutta:

Anthony Slide: Early Women Directors (1977), The Silent Feminists: America’s First Women Directors (1996) Dokumenttielokuva: The Silent Feminists: America’s First Women Directors (1993).

Karen Day: Girl From God’s Gountry: The History of Women in Film and the Other War Stories. Kirjassa Silent Women, Pioneers of Cinema (2016), toim. Melody Bridges ja Cheryl Robson.

Kay Armatage: Nell Shipman: A Case of Heroic Feminity. Inscribing Woman in Socio-Historical Contexts. Kirjassa Feminisms in the Cinema (1995), toim. Laura Pietropaolo ja Ada Testaferri.

Annette Förster: Women in Silent Cinema. Nell Shipman and the American Silent Cinema (2017)

“LOUD SILENTS -KINOKONSERTTI: BACK TO GOD’S COUNTRY X CATS OF TRANSNISTRIA” Loud Silents Festivalilla Kino Reginassa 10.10. klo 19.45. Liput 15 €/12 € (klubikortilla).