Lue KAVIn apulaisjohtaja Kirsi Raitarannan blogiteksti Peter Lorre -sarjan saatteeksi!

Peter Lorre – surun syvyyksistä komedian korkeuksiin

Kun Humphrey Bogart rakastui Lauren Bacalliin ja mietti parin parin ikäeroa, Lorre kannusti ystäväänsä viisaudella ”five good years are better than none”. Bogart ja Lorre työskentelivät yhdessä kaikkiaan viidessä elokuvassa, joista tunnetuimmat ovat Maltan haukka ja Casablanca. 

Ystävänsä Bela Lugosin hautajaisissa Lorre sutkautti Vincent Pricelle: “Do you think we should drive a stake through his heart just in case?” Price piti muistopuheen Lorren hautajaisissa 1964.

Itävaltalais-amerikkalainen Peter Lorre syntyi László Löwensteinina vuonna 1904 juutalaisille vanhemmille nykyisessä Slovakiassa. Hän aloitti Sigmund Freudin opissa Wienissä, mutta muutti jo 17-vuotiaana Berliiniin ryhtyäkseen näyttelijäksi. Hän tuli tunnetuksi työstään näytelmäkirjailija Bertolt Brechtin ja säveltäjä Kurt Weillin kanssa, ja Brecht piti ystäväänsä yksinkertaisesti ilmiömäisenä esiintyjänä.

Elokuvauransa Lorre aloitti muutamassa kreditoimattomassa pikkuroolissa, mutta vuonna 1931 hän esiintyi jo kolmessa elokuvassa, joista Kino Reginassa esitetään kaksi: Fritz Langin klassikko M – kaupunki etsii murhaajaa (1931) sekä saksalainen lama-ajan komedia Die Koffer des Herrn O.F. (1931), ohjaajana Alexis Granowsky. Jälkimmäisessä Lorre on toimittaja, joka yhdessä paikallisen liikemiehen kanssa omaa etua tavoitellessaan saa aikaan pikkukaupungin suurenmoisen talouskasvun. Elokuvassa nähdään kaksi tulevaa Hollywood-näyttelijää: Lorren lisäksi Hedwig Kiesler, joka tuli myöhemmin tunnetuksia Hollywood-aikanaan nimellä Hedy Lamarr.

”His voice summons angels and demons, his body and face are those of a child heavy with guilt.”
(Kuraattori Alexander Horwath)

Kun natsit tulivat Saksassa valtaan, he käyttivät Lorren luomaa kuvaa M:stä esimerkkinä ”tyypillisestä juutalaisesta” antisemitistisessä elokuvassa Ikuinen juutalainen (1940). Lorren faneihin kuului itse Joseph Goebbels, joka varoitti näyttelijää kehottaen häntä pakenemaan Saksasta. Lorre muutti Lontooseen, missä hän hakeutui töihin Alfred Hitchcockille ja näytteli tämän elokuvissa Mies, joka tiesi liikaa (1934) ja Salainen asiamies (1936).

Hollywoodiin Lorre muutti vuonna 1935, missä hän asui aluksi yhdessä Billy Wilderin kanssa. Eurooppalaiset löysivät yhteyden toisiinsa uudella mantereella: elokuvassa I Was An Adventuress -elokuvan (1940) pääosissa nähtävät Lorre ja Erich von Stroheim olivat läheisiä ystävyksiä myös tosielämässä.

Elokuvassa The Face Behind the Mask (1941) Lorre myös esittää naiivia ja hyväntahtoista eurooppalaista maahanmuuttajaa, joka saapuu unelmiensa maahan suurin toivein. Tämän haaveet paremmasta elämästä tuhoutuvat kuitenkin tulipalossa, joka polttaa myös hänen kasvonsa. Niin saduissa kuin elokuvassakin kasvot ovat perinteisesti keskeinen osa henkilön luonteenpiirteitä ja identiteettiä. Näin on myös tässä tarinassa, jossa Lorren hahmosta kasvaa pahamainen rikollinen. Ohjaajana oli ranskalainen maahanmuuttaja Robert Florey.

Erich von Stroheim: “Without me you would be lost in this sophisticated world full of shrewd men and clever women.”
Peter Lorre: “Yes, I’m just a babe in the wood.”

Oltuaan jonkin aikaa ilman Hollywood-sopimusta Lorre teki epätoivoisena aloitteen Dostojevskin Rikos ja rangaistus -romaaniin elokuvakäsikirjoituksesta ja tarjosi sitä Columbialle. Ohjaajaksi saatiin joitakin merkittäviä kirjallisuusadaptaatioita tehnyt Josef von Stenberg. Lorren Raskolnikov on nietzscheläinen, vaikkakin hauras ja ristiriitainen hahmo, jonka epävakaus tulee esiin intensiivisissä lähikuvissa. Elokuva ei alleviivaa teoksen keskeistä moraalista dilemmaa, mikä hämmensi aikalaisvastaanotossa, mutta on tänä päivänä pikemminkin teoksen vahvuus.

Vaikka Peter Lorren uraa varjosti useampi tekijä Hollywoodissa (leimautuminen roiston rooliin Fritz Langin synkässä menestyselokuvassa M – kaupunki etsii murhaaja, elämänikäinen sairaus, Hollywoodin stereotypiat, McCarthyismi ja yhteiskunnalliset eroavaisuudet), hän teki siellä merkittävän uran. Monista näyttelijäkollegoista tuli myös hänen ystäviään, kuten Humphrey Bogartista, jonka kanssa hän näytteli viidessä elokuvassa, sekä Vincent Pricesta, jonka kanssa valmistui kolme kauhukomediaa. Sydney Greenstreetin kanssa hän näytteli peräti yhdeksässä elokuvassa.

Ainoan ohjaustyönsä nimeksi Lorre valitsi nimeksi Der Verlorene eli ”Kadotettu”, jota monet kirjoittajat ovat soveltaneet koko hänen uraansa. Horwathin tarkkanäköiseen kuvaukseen on helppo yhtyä:

“He’s an errant star in the galaxy of movie icons: luring us away from its false promises into a world of unease, he gave us a supremely honest representation of 20th-century man. – – His on-and-off-screen persona is the fractured result of traversing through European modernism and fascism, addiction and exile, the culture of money and fame, the mirror cabinet of faces and masks. The subject matter of his best films and the shape of his strongest performances can be found on this map.”

Yksi mainioista Lorren ”pahuuden luomuksista” nähdään myös Frank Capran klassikossa Arsenikkia ja vanhoja pitsejä (1944).

Kirsi Raitaranta
KAVIn tulosaluepäällikkö ja esitystoiminnan johtaja

LUE LISÄÄ:
Todd Herzog: ”‘Are you by any chance a sad-eyed, innocent villain in pictures?’ / ‘Yes, I’m afraid I am’. Peter Lorre: Face Maker by Sarah Thomas”, Censes of Cinema nro 64.