Nykyään portugalilainen elokuva on vahvasti esillä maailman johtavimmilla elokuvafestivaaleilla, mutta se ei olisi mahdollista ilman 1960-luvulla tehtyä pohjatyötä.
Brasilian Cinema Novoon useasti sekoitettu Novo Cinema oli uuden elokuvantekijäsukupolven esiinmarssi. Maailmalla 1960-luvun uusi aalto on jo noteerattu näyttävästi, mutta Suomessa tämä elokuvasuuntaus esitetään näin laajasti ensimmäistä kertaa.
Sarjan rajaus on tehty neilikkavallankumoukseen eli vuoteen 1974, jolloin Salazarin diktatuurin Estado Novo kukistettiin. Vallankumouksella oli tärkeä tehtävä ilmapiirin avautumisen vuoksi, jolla oli vaikutuksia myöhemmin kaikkiin taiteenaloihin.
Nykyään puhekielessä portugalilaiset kutsuvat leivontakaavinta Salazariksi, koska se vie kaiken mukaansa. Kaikkea kulttuuria Salazar ei kuitenkaan onnistunut täydellisesti kauhomaan pois.
Portugalilainen kulttuuri kiteytetään usein kliseisesti kolmeen F:hään – Fado, Fatima ja Football. Elokuvasarja sukeltaa pintaa syvemmälle ja osoittaa että Atlantin valtameren auringossa paistatteleva valtio on paljon muutakin kuin surumielistä musiikkia, uskontoa ja urheilua.
Mudar de Vida (1966) -elokuva näyttää kuinka merkityksellinen osa merellä on suuren tutkimusmatkailijavaltion identiteetissä. Kalastajaelämän rankat prosessit ovat keskiössä elokuvassa, jossa meri antaa, mutta meri myös ottaa. Kalastajat tekevät pitkää päivää merellä, samalla kun aallot nielevät taloja ja huonekaluja.
Mudar de Vidan yksi pääosanesittäjistä on Maria Barroso. Barroso oli naimisissa Mario Soaresin kanssa, joka joutui 1970-luvun alkupuolella fasistien pidättämänä vankilaan. Vuonna 1986 Soares kuitenkin voitti presidentinvaalit ja Maria Barrososta tuli Portugalin ”ensimmäinen nainen”. 
Saman ohjaajan, Paolo Rochan debyytin Os Verdes Anos (1963) nimi Vihreät vuodet tarkoittaa Portugalin kielessä nuoruuden vuosia. Elokuvan keskiössä on ensirakkauden huuma ja epävarmuuden askeleet, jolloin tanssilattialla varpaat tulivat tallotuksi. Elokuva on myös portti aikakauteen jolloin Lissabonin laidoilla vielä pystyi löytämään oliivipuita.
Kaikkea tätä siivittää portugalilaisen musiikin hienoin kitaristi Carlos Paredes, joka teki elokuvan nimikkokappaleen. Eniten portugalilaista identiteettiä kaksitoistakielisellä kitaralla jäljittänyt säveltäjä tunnetaan eniten tästä raikkaasta ja romanttisesta kappaleesta, josta on kasvanut elokuvan ohella todellinen ikivihreä.
Muihin eteläeurooppalaisiin elokuvamaihin verrattuna portugalilaiset 1960-luvun elokuvat ovat runollisia ja muutamat myös rakenteeltaan haastavia. Portugalin kuuluisimman runoilijan Fernando Pessoan (1888–1935) vaikutus näkyy siis myös elokuvataiteessa.
Uma Abelha na chuva (1972) -elokuvan runollinen rakenne ja tarina ovat perinteisen kerronnallisen elokuvan dekonstruktio ja siitä voi aistia Pessoan ooppiumin sävyttävät näyt ja rinnakkaistodellisuuksien mahdollisuudet.
Vaikka monet elokuvat tutkivat seksuaalisuutta ja elämää katolilaisten lasien lävitse kuten Domingo á tarde (1966) ja A Promessa (1972) on elokuvissa tarvittavaa samaistumispintaa meidän pohjoisilla leveysasteilla. Elokuvien silloittelematon jälki ja elämäniloinen tekotapa tuovat herkästi mieleen kotimaiset 1960-luvun nuoret tekijät kuten Risto Jarvan, Maunu Kurkvaaran ja Erkko Kivikosken.
Suomessa ei ole kuitenkaan varsinaisesti samankaltaista titaanista isähahmoa kuin mitä Manoel de Oliveira merkitsee Portugalilaiselle elokuvalle. Harvoin yksi ohjaaja kiteyttää kansakuntansa koko elokuvahistorian samalla tavalla kuin Portosta kotoisin oleva de Oliveira. 
De Oliveira syntyi 1908 ja kuoli vasta vuonna 2015. Hänen ura ja elämä lävistävät elokuvahistorian ensi askeleet, diktatuurin ajan, Novo Cineman, neilikkavallankumouksen, 1980–1990-lukujen kansainvälisen nosteen ja 2000-luvun uuden elokuvan. Viimeisen elokuvansa hän teki vuonna 2013 ollessaan 104.
Yksi hänen tärkeimmistä uskontoa käsittelevistä elokuvistaan Acto da Primavera (1963) on Salazarin diktatuurin ajan onnekas sattuma. De Oliveiralla oli paljon ideoita, mutta kaikki tyrmättiin. Lopulta hän päätyi tekemään kansallisen myllyteollisuuden tilaaman leiväntekoprosessista kertovan elokuvan O Pão (1959).
Leipä lävistää kaikki sosiaaliset yhteiskuntaluokat ja leivän kautta kuvataan luomisen ja elämän mysteerit. Hengellisten teemojen lisäksi leipä-dokumenttielokuvan kautta löytyivät puiset ristit ja elokuvassa nähtävät maanviljelijät ja heidän rituaalinsa, jotka nähdään elokuvassa Acto da Primavera (1963).
Muihin eteläeurooppalaisiin verrattuna, portugalilaiset ovat suomalaisille sopivan melankolista kansaa. Fado-musiikin kaipaus, nuoren rakkauden kasvukivut ja sumuiset merimaisemat kommunikoivat Euroopan laidalta toisella yhtä raikkaana ja uutena kuin 60 vuotta sitten.
Tutustu Portugalin Novo Cinema -teemasarjaan
Kirjoittaja: Otto Kylmälä, KAVIn esitystoiminnan suunnittelija