Keskiviikkona 9.3. käynnistyvän Carte blanche -sarjan kevätkauteen kuratoinut Raimo Silius kertoo elokuvavalintojensa taustoista.

Raimo Silius: Carte blanchen taustoja 1960-luvun tamperelaisuuteni vinkkelistä

Motto yks:

”Tietä käyden tien on vanki, vapaa on vain umpihanki.” (Aaro Hellaakoski, 1946)

Motto kaks:

”Sävel korvassa aallon ja kuovin, kadun kulttuurikuilussa luovin.” (Lauri Viita, 1947)

Perheemme muutti Kangasalan Suinulan asemalta uudenvuodenaattona 1961 Tampereen ”kaupunginvaloihin” Papinkatu seiskaan nykyisen Tampereen Työväen Teatterin – Työviksen – kohdalle. Ekaa tamperelaisena näkemääni ellua – 18-vuotiaana – en varmuudella muista, se saattoi olla ruotsalainen komedia, Lars-Magnus Lindgrenin Enkeleitä, onko heitä…, joulun ajan 1961 Tampereen ensi-iltaohjelmistoa.

Tamperelaisuuteni ensimmäisen teatteriesityksen muistan ikäni. Näin tammikuussa 1962 Työviksessä Eugen Terttulan dramatisoiman ja ohjaaman Väinö Linnan romaanitrilogian toisen osan Täällä Pohjantähden alla II. Sen ensi-ilta oli marraskuussa 1961, ja se oli TTT:n 60-vuotisjuhlanäytelmä. Tämä kakkososan kantaesitys valmistui aikana, jolloin Linna vielä kirjoitti trilogian kolmatta osaa. Olin lukenut ennen esitystä Pohjantähden ekan ja tokan osan, joten mulla oli pohjustusta, mitä näyttämöllä tuleman piti. Työviksen Urjalan Pentinkulma vuonna 1918 -tulkinta oli voimakas, suorastaan järkyttävä. Tämmöstä tiatteri voi katton nääs ladatuimmillaan olla! Rooleissa loistivat muun muassa Tapio Hämäläinen (Akseli), Eila Roine (Elina), Elna Hellman (Alma), Väinö Luutonen (Jussi), Ossi Kostia (Halme) ja Veijo Pasanen (Valenti).

Vuodesta 1962 lähtien sekä ellu että tiatteri ovat kulkeneet elämäni virrassa aina rinnakkain. Molemmat ovat olleet mulle tasa-arvoisia, parhaimmillaan yhtä antoisia taidenautintojen virvoittavia lähteitä. Toki valikoiden: joka elokuvaa ja näytelmää ei kantsi eikä ole syytä katsoa.

Oitis keväällä 1962 liityin clasulaisen veljeni Veli-Pekan kanssa vuonna 1958 perustettuun Tampereen elokuvakerhoon. Tampereen suurimman ellutiatterin Kino-Palatsin 1960-luku oli laatuelokuvien ystäville ”kulta-aikaa”. Eritoten Suomi-Filmi toi maahan kosolti modernin elokuvan merkkiteoksia yhtiön filmivuokraamon uuden päällikön Jussi Kohosen toimesta. Kino-Palatsista tuli mulle, nuorelle filmihullulle elokuvakulttuurin ”korkeakoulu”. Tässä muutama Kohos-Jussin vuosien 1961–1962 selluloidiherkku: Karel Reisz: Lauantai-illasta sunnuntaiaamuun, John Cassavetes: Varjoja, Jean-Luc Godard: Nainen on aina nainen, Luchino Visconti: Rocco ja hänen veljensä, Luis Buñuel: Viridiana, François Truffaut: Jules ja Jim – rakkauden hymy, Ermanno Olmi: Paikka nuorelle miehelle, Andrzej Munk: Kierosilmäinen onni.

Kun Alasen Antti viime vuoden syksyllä kysäisi, että suunnittelisinko Carte blanche -sarjan Kino Reginaan keväälle 2022, vastasin että takuulla mää Carten kokoon. Tää on mulle iso kunnia, tunnen olevani elokuvakerholiikkeen – valitettavasti nyt jo pitkälti liki historiaa – suurpioneerien Aito Mäkisen, Jerker A. Erikssonin ja Jörn Donnerin maakunnallista jatkumoa. Ei näitä Carteja liene juurikaan koottu kehä kolmosen ulkopuolella, muistuu mieleeni vain Tampereen Erkka Lehtola ja Turun Tapani Maskula.

Vaihtoehtoja oli viljalti laatia henkilökohtainen Top Ten – ja vain pitkiä elokuvia. Rakensin Carten lähinnä 1960-luvun Tampereen ensi-iltaelokuvista, niistä jysäreistä, jotka ovat jääneet tajuntaani nuoruuteni elluelämyksinä. Kymmeniköstä puolet on Suomi-Filmin maahantuomia ja puolet näin eka kerran Kino-Palatsissa.

Luis Buñuel: Viridiana, Espanja / Meksiko 1961

Viridiana oli eka näkemäni Luis Buñuelin elokuva, ja sehän jysähti tajuntaani Händelin ja Mozartin musiikin tahdissa kunnon latinkilla. Buñuelin koko tuotanto on merkinnyt mulle valtavan paljon 60 vuoden aikana. Buñuel lausui puheessaan ”Elokuva, runouden väline” vuonna 1953: ”Vapaan hengen käsissä elokuva on loistava ja vaarallinen ase. Se on verraton väline ilmaistaessa ajatuksen, tunteen ja vaiston maailmaa. Kuvien luova käsittely on kaikista inhimillisen ilmaisun muodoista se, jonka toiminta eniten muistuttaa mielen työskentelyä unen aikana. Elokuva on kuin unen vastentahtoinen jäljitelmä.”

Luis Buñuel vuonna 1980, kolme vuotta ennen kuolemaansa: ”Minulla voi olla tänä päivänä joltistakin merkitystä elokuvantekijänä, mutta olisin ollut valmis antamaan mitä tahansa, jos olisin voinut sen sijaan olla kirjailija. Sitä minä olisin todella halunnut olla. Sillä elokuvan maailma on hyvin rasittava, elokuvan tekemiseen tarvitaan paljon ihmisiä. Kadehdin taidemaalaria ja kirjailijaa, jotka saavat tehdä työtä yksin kotonaan.”

Buñuelin elokuvia Viridianan lisäksi Tampereella 1960-luvulla saattoi nähdä sekä kaupallisessa että elokuvakerhojen ohjelmistossa – Tampereella oli 1968–1969 hetken aikaa jopa kolme elokuvakerhoa – nämä: Andalusialainen koira, Los olvidados, El – salattu totuus, Humiseva harju, Veri kuohuu, Kuoleman puutarha, Rakkauden ja vihan pyörteissä, Neitsytsaari, Tuhon enkeli, Kamarineidon päiväkirja, Päiväperho ja Linnunrata. Eka Suomessa kaupallisessa ohjelmistossa esitetty Buñuelin ellu oli Robinson Crusoen seikkailut, Hesan kolmoisensi-ilta joulupäivänä 1954. Buñuel: ”Olen yhä ateisti – Jumalan kiitos.”

François Truffaut: Jules ja Jim – rakkauden hymy, Ranska 1962

Nuoruuteni rakkain elluelämys oli ja on yhä François Truffautin sykähdyttävä mestarityö, jonka näin 1960-luvulla Kino-Palatsissa kymmenkunta kertaa. Ellun vuokrasopimus jatkui kolmen tai viiden vuoden kausina koko vuosikymmenen, joten uusintoja Kino-Palatsissa riitti, ja katsojia myös. Takavuosien Filmihullun kyselyssä rakkaista elokuvaelämyksistä Jules ja Jim oli parin muunkin listalla, lisäkseni yksi oli muistaakseni Tuula-Liina Varis.

Jules ja Jim oli myös Eeva-Liisa Mannerin rakkaita elokuvia. Hän kirjoitti sen TV-ensiesityksen aikaan toukokuussa 1970: ”Truffautin suurin ja kaunein filmi on Jules ja Jim. Vajaassa kymmenessä vuodessa siitä on tullut ”uuden aallon” klassikko; sitä paitsi se on kaikkien aikojen sivistyneimpiä ja valloittavimpia huvinäytelmiä – vai pitäisikö sitä sanoa mustaksi komediaksi.”

Hannu Salaman 1960-luvun pääteos on tamperelaiskirjallisuuden järkäle Minä, Olli ja Orvokki (Otava 1967). Romaanissa on useita lyhyitä elokuvapätkiä. Tässä yksi: ” – Mikä sen naikkosen nimi on? – Koo ii är äs, arvaa itte loppu. – Kirsti. – Sanos muuta. – Mikä sukunimi? – Enpähän sano. Tää on nääs kolmiosymbioosi ranskalaiseen tapaan. Jules ja Jim. Jolle sääkin kävit muistaakseni haukottelemassa. – Oli hirviän pitkävetteinen elokuva niin. – Mutta niin olit sinäkin. – Niitä sinun hienoja elokuvia. – Joo. Se oli kylläkin tragedia ja tää meidän juttu on paremman luokan farssi. Tai huonoimman. Kun siitä on tullu jonkinlainen nelikulmiokin jo. – Sinun nelikulmioita niin.”

Mulle Truffautin ellun motto on Jimin mietiskely ennen toista sukellusta Seineen: ”Uranuurtajien on oltava nöyriä ja epäitsekkäitä.” Julesin ja Jimin sekä ”tuulispää” Catherinen tarinan omistan Tuijalle ja Raijaliisalle.

Federico Fellini: 8½, Italia / Ranska 1963

Eka näkemäni Federico Fellinin ellu oli huikea Ihana elämä, Kino-Palatsissa sekin, vaikkei Suomi-Filmin maahantuoma ollutkaan. Astuin SA intin harmaisiin Hämeenlinnan Jääkäripatteristossa 15.10.1963. Saunalenkillä Ahvenistolla kaaduin, tuli vettä vasempaan polveen. Meitä oli kolme heppua Suomen kasarmin piskuisessa lasaretissa sinä perjantai-iltana 22.11., kun radion ”kahdeksan kärjessä” tai joku muu semmonen illalla keskeytettiin ylimääräisiin uutisiin: presidentti Kennedyä on ammuttu Dallasissa ja hetken päästä lisäuutiset: Kennedy on kuollut. Veti meitin korttipelimme hiljaseks.

Vesipolvestani huolimatta jouduin aliupseerikouluun Pohjanmaan Tykistörykmenttiin Oulun Hiukkavaaran kasarmeille joulukuusta 1963 maaliskuuhun 1964. Joskus tammikuussa tulimme lauantaina rankalta jotokselta väsyneinä. Kun iltaloma saatiin, niin lähdimme Oulun keskustaan ja valitsimme ensi-iltaellun, Fellinin 8½. En montaa kertaa ole elluissa nukkunut puolet näytöksestä. Ny oli semmonen väsy, että silmät ei pysyny auki. Olis pitäny varmaankin valita naapuriteatterin länsisaksalainen sotarymistely, Harald Reinlin Monte Cassinon vihreät pirut.

Toisella Fellinin ellun katsomisella olin saletti, että tässä on yksi modernin elokuvan avainteoksista. Vuoskymmenet kuluivat, 2005 näin Niagarassa 8½:n upean restauroidun kopion, ja olin takuulla otettu. Täähän on Fellinin uran avainteos, ja myös modernin elokuvan. Fellinin tuotanto on mulle rakas, vain yksi ellu on mennyt ”yli hilseen”, Satyricon. Muuten – uskokaa tai älkää – jopa yks ”Riminin taikurin ja iloisen valehtelijan” teos jäi tykkänään esittämättä Suomen toiseks suurimman kaupungin kaupallisessa ohjelmistossa: Orkesteriharjoitus, jonka Tampereen ensi-ilta oli elokuvakerho Monroessa syksyllä 1981, jolloin sen näki yli 1000 monroelaista.

Jiri Sequens: 7 miestä aamunkoitteessa, Tshekkoslovakia 1964

Kohos-Jussin ja Suomi-Filmin maahantuomista tshekkoslovakialaisista elluista 1960-luvun suosikkejani ovat Milos Formanin Vaaleaverikön rakkaus, Jiri Menzelin Tarkoin vartioidut junat, Vera Chytilován Tuhatkaunokit ja Frantisek Vlácilin Marketa Lazarova. Carten kymmenikköön valitsin Jiri Sequensin 7 miestä aamunkoitteessa. Suomalaista ”myyvää” nimeä kuin suoraan länkkäreistä ei ehkä keksinyt Kohos-Jussi. Alkuperäistä nimeä Attentaattia ei ehkä käytetty siksi, että Suomi-Filmin maahantuoma Jerzy Passendorferin ellu oli suomalaiselta nimeltään Attentaatti.

Olin ennen Sequensin ellua lukenut Alan Burgessin ”dokumenttiromaanin” Seitsemän miestä aamunkoitteessa (Otava 1961). Sequensin dokumentaarinen rekonstruktio ”Prahan pyövelin” Reinhard Heydrichin murhasta 27.5.1942 ja sen jälkiseurauksista pyöri Kino-Palatsissa viikon päivät 1966. Attentaatin tekivät Lontoosta lennätetyt seitsemän tshekkiläistä isänmaanystävää. Lidicen kylän täystuho oli verrattavissa Espanjan Guernicaan. Vuonna 1965 Intimiteatterin perustaja ja johtaja Mauno Manninen (1915–1969) – Otto Mannisen ja Anni Swanin poika – avioitui Heydrichin lesken Linan kanssa. Upeeta, että historia kiinnostaa tänä historiattomana aikana nykykirjailijoitamme. Tamperelaisen Terhi Rannelan romaani Frau (Karisto 2016) kertoo ”Prahan pyövelin” vaimosta Lina Heydrichistä.

Pier Paolo Pasolini: Matteuksen evankeliumi, Italia / Ranska 1964

Suomalaisten ja myös mun ensitutustuminen kirjailija Pier Paolo Pasoliniin tapahtui, kun ilmestyi neorealistinen romaani Kiihkeä elämä (Kansankulttuuri 1962). Ensitutustuminen elokuvaohjaaja Pasoliniin tapahtui 1967, kun elokuvateattereihin tuli rosoisen ja epätasaisen uran luoneen Pasolinin mestarityö Matteuksen evankeliumi. Se on mulle ohjaajan tuotannon pääteos, kaikkien aikojen ylivertainen ”jeesus- ja raamattuelokuva”.

Sen mottona voi pitää Jeesuksen sanoja kahdelle Galilean järven kalastajaveljekselle, Pietarille ja Andreaalle, joita hän kutsui seuraajikseen: ”Seuratkaa minua, niin minä teen teistä ihmisten kalastajia.” Pasolinin sanoin: ”Elokuvani on Kristuksen elämä ynnä 2000 vuotta julistusta Kristuksen elämästä.”

Jeesusta esitti amatööri, vasemmistolainen oikeustieteen opiskelija Enrique Irazoqui. Pasolini antoi hänelle ohjeeksi, että kun Jeesus puhuu fariseuksille, niin ajattele, että hän puhuu diktaattori Francon sotilasjuntalle. Äidin ja pojan likeinen suhde ilmenee siten, että Jeesuksen äitiä, vanhaa Mariaa esittää ohjaajan äiti Susanna Pasolini.

Pasolin ellu pyöri pari viikkoa Kino-Palatsissa syksyllä 1967. Aamulehden Erkka Lehtola yllytti lukijoita keskustelemaan Pasolinin marxilais-neorealistisesta tulkinnasta. Aamulehti julkas muistini mukaan ainakin Eeva-Liisa Mannerin, Antti Eskolan ja mun tekstini. Kino-Palatsin mainoskaappiin ilmestyi otteita kolmikon teksteistä suurennettuina valokopioina. Nämä suosittelevat Pasolinin mestariteosta!

Alain Resnais: Sota on loppunut, Ranska / Ruotsi 1966

Alain Resnaisilta näin 1960-luvun alkupuolella modernin elokuvan pioneerityön Hiroshima rakastettuni, Viime vuonna Marienbadissa sekä eka kerran Tampereen elokuvakerhossa 1965 Yö ja usva -lyhytjysärin, josta sittemmin tuli mulle kaikkien aikojen lyhytdokkari. Sota on loppunut kolahti kunnolla tajuntaani Tshekkoslovakian miehityksen päivinä 1968, jolloin näin sen Kino-Palatsissa. Ellun mottona voi pitää käsikirjoittaja Jorge Semprunin sanoja: ”Espanjan vallankumous pukeutuu unen muotoon tai tuskan.”

Sota on loppunut: tiukka ja kirkas analyysi muistista ja muistoista Espanjan sisällissodan 1936–1939 vuosista sekä elokuvan nykyajassa. Kolme päivää keski-ikäisen Yves Montandin esittämän tasavaltalaisen Diego Moran elämästä Pariisissa kahden naisen, Mariannea esittävän Ingrid Thulinin ja Nadinea esittävän Geneviève Bujoldin kainalossa. Montand, Thulin ja Bujold ovat häikäisevä kolmikko. Diego joutuu lopulta kyynisesti toteamaan, että ”Espanja ei ole enää se vuoden 1936 unelma vaan se on vuoden 1965 todellisuus”.

Ingmar Bergman: Naisen naamio – Persona, Ruotsi 1966

Teollisuus- ja työläiskaupunki Tampere sivistyi 1960-luvulla: Yhteiskunnallinen korkeakoulu tuli Tampereelle 1960. Siitä tuli Tampereen yliopisto 1966. Ingmar Bergmanin Naisen naamion Hesan ensi-ilta oli 28.4.1967. Tampereen ”korkeekulttuurikaapunkiin” se saapui loppukeväästä 21.5.1968 siten, että ensi-ilta oli tiistaina ja ellu veks torstai-iltana. Kiirutta sai pitää mestariteoksen nähdäkseen.

Naisen naamio on mulle omalla tavallaan Bergmanin uran avainteos kuten Fellinin 8½.  Molemmat seitsemännen taiteen maestrot olivat näitä ydinteoksiaan tehdessään Dantea lainatakseni ”elonsa vaelluksen keskitiessä”. ”Papin poika ja pakana 47 vee” ja ”iloinen valehtelija 42 vee”. Naisen naamio on Liv Ullmannin eka esiintyminen Bergmanin elluissa ja Bibi Anderssonin kahdeksas esiintyminen. Naisen naamio on modernin elokuvan kahden naisen, Alman ja Elisabeth Voglerin ladattu henkien taistelu.

Emile de Antonio: Sian vuosi, Yhdysvallat 1968

Sian vuosi sai Suomen ensiesityksen telkkarissa oitis valmistumisensa jälkeen. Kerrankin voi todesta: Kiitos Yle! Elluteatterikierroksensa se alkoi Mårten Kihlmanin maahantuomana joulukuussa 1972. Sitä ennen Kihlman oli näyttänyt de Antonion dokkarin Millhouse – valkoinen komedia, joka oli pienoinen dokkarimenestys.

Sian vuosi yhdessä Santiago Alvarezin 79 kevättä -lyhytdokkarin kanssa lyö laudalta jokaisen Vietnamin sotaa käsittelevän fiktion, toki joukossa on jokunen oikein kelpokin. Molemmat dokkarit omalla tavallaan jopa ennakoivat vuosina 1968 ja 1969, miten ”ruukkujen tasangon sotapelissä” tulee käymään. Ei toteutunut kenraali Curtis Le Mayn tokasu ”pommittakaa vinosilmät kommarit kivikauteen”, vaan Yhdysvaltain imperialismista tuli ”paperitiikeri”. Oikea tiikerihän säikäyttää katsojat Francis Ford Coppolan Vietnamin sodan spektaakkelissa Ilmestyskirja. Nyt. Ja onhan tässä mun Carte-sarjassani myös tiikeri kans: Kurosawan Dersu Uzalassa.

Mää oon ton ekan teeveesodan, Vietnamin sodan nuorukainen. Musta Jääkäripatteriston varusmieskersantista 1964 tuli aika nopsaan 1966 juuri perustetun Ydin-lehden lukija ja 1970-luvun alusta kestotilaaja, ja samalla ”sadankomitealainen”. En muuten joutunut koskaan kertausharjoituksiin. No, en toki ollut ”passinpolttaja enkä yllyttäjä”, vaikka jokunen tamperelainen ystäväni ”yllyttäjä” olikin.

Matti Rossin esikoisrunokokoelma Näytelmän henkilöt (Tammi 1965) sisältää ekoja oivaltavia ja teräviä Vietnam-runoja. Niitä on kokoelman jaksossa DANG PONG PUU kaikkiaan 12. Tässä yhden runon loppu, jonka Kalle Holmberg laulaa Love Recordsin LP-1 levyllä ”Kaj Chydenius: Lauluja” (1966):

”Gordon lähti eilen, kolmena kappaleena, sinkkiarkussa

Gordon, suu täynnä kysymyksiä,

rouva Griffiths, teidän poikanne elää, tähti lipussamme,

viisitoista

miljoonaa

vuotta.”

 

Välikevennys Tampereen elävien kuvien alkuhämärästä

Sian vuosi on sen verran tiukkaa ja näkemyksellistä kamaa, että on paikallaan pieni välikevennys ennen Carten loppunousua. Varatuomari E. J. Relander muisteli vuonna 1974 elämänsä ensimmäisiä eläviä kuvia Tampereella 1902–1905 kymmenen-kolmetoistavuotiaana. Nämä ovat varhaisimpia Tampereen elävien kuvien muisteluksia.

”Toiset elävät kuvani jouduin näkemään Finlaysonin eli pumpulitehtaan salissa Kuninkaankatu 7 lokakuussa 1904. Valtaosa käsitti niistä sensuurin läpäisseitä kuvauksia venäläis-japanilaisesta sodasta, missä kuvista päätellen, japanilaiset muka aina olivat vain tappiollisena osapuolena. Nähtiin kasakkapartioiden pidättämiä gaoljanin eli Mantshurian maissin lehvistöllä naamioituja ja verhottuja japanilaistiedustelijoita ja vakoojia. Mantshurian rataa vartioivien kasakkakomennuskuntien kahakointia chunhuusijoukkojen kanssa yms. Kesken näytöksen, jota kunnioitti läsnäolollaan myös santarmiratsumestari Wasilij Maloff, lausahti puoliääneen yrmeä miesääni: – Se on saatanan vale, että Japani aina vain häviää!”

Risto Jarva: Kun taivas putoaa…, Suomi 1972

Risto Jarvan ”kirottu” ellu meni kaks viikkoo Kinossa maaliskuussa 1972. Aamulehden Lehtolan Erkka oli niitä kriitikoita, joka sitä kehui tyyliin ”tässä vasta elokuva veitsenterällä”. Muutama kavereistani ei innostunut tästä lainkaan. Vaan mää innostuin. Ehkä se auttoi, että olin seurannut 1960-luvulla Urpo Lahtisen ja Lehtimiesten Hymyä ja sen ”likasankojournalismia”: ”Lasteni isä on veljeni”, ”Mies teki vaimolleen 11 mehupilliaborttia”, ”Irwin Goodmanin lähtölaskenta”. Loppuakordina ”Riiput jo ristillä, Timo K. Mukka”, joka pani alulle ”Lex Hymyn” käsittelyn eduskunnassa. Mukka kuoli sydäninfarktiin maaliskuussa 1973 vain 28-vuotiaana. Intimiteettisuojalaki säädettiin vuonna 1975.

Elokuvan käsis oli Jarvan, Antti Peipon, Petteri von Baghin ja Kylätaskun Jussin. Oletan, että lopullisen tekstin kirjoitti Jussi, muuten mun Clasun luokkatoverini. Jussin eka näytelmä oli räväkkä Aja hitosti (1970) Jouko Turkan ohjaamana Joensuun Kaupunginteatterissa. Se vieraili menestyksellä Tampereen Teatterikesässä 1970.

Suomalaisten ellujen käsiksiähän ei juurikaan ole julkaistu, mitä nyt pari Aki Kaurismäen käsistä. Kun taivas putoaa… -ellun käsis on semmonen, jonka haluaisin takuulla lukea ja nautiskella kirjoitettuna versiona. Erkki Pajalan esittämän Veikko Ennala -karikatyyrin Olli Meren monologitakautumat ovat niin terävän pirullista yhteiskunnallista ajankuvaa ja latinkia, että oksat pois.

Akira Kurosawa: Dersu Uzala, Neuvostoliitto / Japani 1975

Carten kymmenikön ”loppupläjäyksenä” on mulle rakas teema, huikea näkemys ihmisestä ja luonnosta, ihmiselon vaelluksen syvimmästä olemuksesta. Tositapahtumiin pohjautuva tarina kapteeni Vladimir Arsenjevin ja metsästäjä Dersu Uzalan ystävyydestä. Voi kai todeta, että ”Mosfilmi pelasti” Kurosawan ”köyhän pikajunan” itsemurhayrityksen jälkeen elävien kirjoihin ja luovaan työhön. Dersun motoksi sopii takuulla Kai Hyttisen säveltämän ja sanoittaman ”Kurki”-laulun sanat: ”Ei vapaata vangita voi, me kumpikin tiesimme sen.”

Dersu Uzala sai Tampereen ensi-illan isossa Hällässä 28.1.1977 ja se pyöri Hällässä, Olympiassa ja Pirkassa yhteen menoon 12 viikkoa. Se sai elokuvateattereissa vajaat 200 000 katsojaa, kuten Emil Lotianun Mustalaisleiri muuttaa taivaaseen. Ovat varmatenkin neuvostoelokuvien toiseks ja kolmanneks katsotuimmat. Oletan, että Mihail Kalatozovin mestarityö Kurjet lentävät kohosi ensi-illastaan 19.9.1958 lähtien vuosikymmenten saatossa kaikkien aikojen katsotuimmaks ”neukkuelluks”.

Selluloidin luvunlaskua…

Nyt kun kattelen tota kymmenikköäni, niin sehän sivuaa 1900-luvun – väkivallan vuosisadan – hurmekenttiä: ensimmäinen maailmansota, Espanjan sisällissota, toinen maailmansota, Indokiinan sota ja Vietnamin sota.

Kymmenikön sekä sepitteellisten että todellisten henkilöiden kaartissa on koko liuta ”oman polkunsa kulkijoita” kuin myös jokusia ”oman kulkunsa polkijoitakin”. Tässä 20 kärjessä: Alma, Guido Anselmi, Vladimir Arsenjev, Catherine, Don Jaime, Reinhard Heydrich, Ho Tsi Minh, Jeesus, Jim, Jules, Curtis Le May, Olli Meri, Usko Miettinen, Diego Mora, Harrison Salisbury, Arthur Schlesinger, Jr., Eila Tuomi, Dersu Uzala, Viridiana ja Elisabeth Vogler.

Cartestani jäi rutkasti modernin elokuvan elämyksiä pois. Sellasia, jotka näin Tampereella vasta uusintoina. Tässä jokunen tärsky: François Truffaut: 400 kepposta, Alain Resnais: Hiroshima rakastettuni, puolalaisen elokuvan ”primus inter pares” Andrzej Wajda: Tuhkaa ja timanttia, Federico Fellini: Ihana elämä, Michelangelo Antonioni: Seikkailu ja Yö, Jean-Luc Godard: Nainen on aina nainen, muuten eka Godardin pitkä ellu Suomessa, Suomi-Filmin maahantuonti tämäkin. Eipä meitä ”godardilaisia” 1960-luvun Tampereen ”sivistyskaupungissa” liikoja ollut. Kiirutta sain pitää, että ehdin kattoa 1960-luvun Godard-suosikkini Laittomat. Ellu oli ensi-illassa perjantaina ja maanantaina veks.

Carte blanchen virtuaaliset alkukuvat

Mää oon puuhastellut lyhytellujen parissa 1960-luvun puolivälistä lähtien, jolloin näin Resnaisin Yön ja usvan. Elokuvakerho Monroe esitti alusta, vuodesta 1968 alkaen lyhäreitä alkukuvina aina kun se oli mahdollista, elokuvateatteri Ilveksessä vain 35-millisiä, sitten Tekulla myös 16-millisiä. Kun Suomen elokuvakontakti perustetiin kesällä 1970, niin kontaktin ekoista elluista Monroessa nähtiin oitis Lasse Naukkarisen Solidaarisuus.

En ole pitänyt lukua, mutta olen 60 vuoden aikana nähnyt vajaat 10 000 suomalaista lyhytelokuvaa 110 vuoden ajalta. Suurin osa Tampereen filkkareitten viidellä vuosikymmenellä. Tätä Cartea miättiessäni huvikseni vuntsin myös elluihin sopivia lyhäreitä alkuun. Jätin pois yli kakstuntiset 8½, Matteuksen evankeliumi ja Dersu Uzala.

Tässä virtuaalinen alkukuvalistani, ellut saattavat löytyä netistä.

Viridiana
Luis Buñuel: Las Hurdes – maa ilman leipää, Espanja 1932

Elämäni lyhytdokkarien kolmikon ajallisesti eka jysäri. Las Hurdesin jälkeen Buñuel ohjasi seuraavan kerran elokuvan synnyinmaassaan Espanjassa vasta 1961, jolloin valmistui Viridiana.

Jules ja Jim – rakkauden hymy
François Truffaut: Vintiöt, Ranska 1957

Valloittava lyhäri, ”lapsuuden ja nuoruuden Julesit ja Jimit sekä Catherinet”. Aito Mäkisen monista maahantuonnin kulttuuriteoista yksi oli tämä lyhytellujen kimara syksyllä 1960 kaupallisessa ohjelmistossa: François Truffaut: Vintiöt, Alain Resnais: Yö ja usva, Jean-Luc Godard: Charlotte ja Jules sekä Jacques Baratier: Paris la Nuit.

7 miestä aamunkoitteessa
Alain Resnais: Yö ja usva, Ranska 1955

François Truffautin tiukka tiivistys Yöstä ja usvasta tuoreeltaan 1956: ”Meidän on unohdettava, että olemme elokuvakriitikoita tai elokuvayleisöä. Tämä teos on tarkoitettu meille ihmisinä, jotta me avaisimme silmämme ja asettaisimme itsellemme muutamia omantunnon kysymyksiä. Yö ja usva pyyhkäisee muutamaksi tunniksi muistoistamme kaikki muut elokuvat.”

Yö ja usva on elämäni lyhytdokkari numero yks, ajallisesti kolmikon toinen. Alkukuva on kovempaa kamaa kuin pääkuva, mutta sopii tähän kuin ”SS-pääkallo natsin päähän”. Reinhard Heydrich oli Natsi-Saksan valtakunnan turvallisuuspalvelun päällikkö silloin 20.1.1942, jolloin Berliinin Wannsee-konferenssissa päätettiin juutalaisten tuhoamisen lopullisesta ratkaisusta. Suunnitelman pääarkkitehteja oli Heydrich. Tuo päivä oli muuten natsien valtaannousun 9. vuosipäivä.

Tämän jälkeen Heydrichista tuli Natsi-Saksan Böömin ja Määrin valtakunnanprotektori, jossa virassa hän ei pitkään ehtinyt olla. Attentaatti tehtiin Prahassa 27.5.1942. Natsit tuhosivat Lidicen kylän 10.6.1942 maan tasalle, kylän kaikki miespuoliset aikuiset tapettiin, naiset vietiin Ravensbrückin keskitysleirille ja lapset SS:n käsiin ”saksalaistettaviksi”.

Sota on loppunut
Katariina Lillqvist: Radio Dolores, Suomi / Tsekki 2016

Tää Lillqvistin Katin hieno nukkeanimaatio sopii hyvin Resnaisin ellun alkukuvaks. Tässäkin on kyse muistista ja muistoista: Malaga ja Tampereen Tammela 1936-1937, Malaga ja Tampere 1966 sekä Malaga ja Tampere nykypäivinä. Katille hyvin henkilökohtainen teos.

Tää ellu on ainoa, jonka loppukredujen kiitoksissa olen. Sen rahoitus oli kivinen. Kati kirjoitti mulle – ehkä siksi, kun mää sain Suomen kulttuurirahaston Pirkanmaan rahaston palkinnon 2004, muuten ekana ellukulttuurihenkilönä – että voisinks mää suositella häntä rahaston apurahahakemuksessa. Sanoin, että ilman muuta. Ja teinkin ”pikkasen ylisanoilla” suosituksen, jossa sijotin Katin käsintehtyjen nukkeanimaatioiden maailman huipulle. Kannatti tehdä. Kati sai kunnon apurahan Pirkanmaan rahastolta.

Radio Dolores on Katin oivallisen uran suosikkejani. Siinä on myös pikku kunnianosoitus elluteatteri Olympialle, jonne päähenkilöt menevät ja uutiskatsauksessa kuulevat La Pasionarian, Dolores Ibárrurin radiopuhetta Espanjan sisällissodan tasavaltalaisille.

Naisen naamio – Persona
Ingmar Bergman: Karinin kasvot, Ruotsi 1985

Tampereen filkkareitten 1986 päättäjäisisä oli harras tunnelma, ne alkoivat hiljaisella hetkellä Olof Palmen muistoksi. Palme murhattiin filkkariviikon perjantai-iltana. Oli muuten silkka sattuma, että samana vuonna kansainvälisessä kilpailussa oli Bergmanin hyvin henkilökohtainen lyhytdokkari äidistään, Karinin kasvot, joka voitti tuomariston erikoispalkinnon.

Sian vuosi
Santiago Alvarez: 79 kevättä, Kuuba 1969

Elämäni lyhytdokkarien kolmikon ajallisesti kolmas jysäri. Kun Sian vuoden kohdalla saattoi sanoa, että kiitos Yle, näin ei voinut sanoa 79 kevättä kohdalla, päinvastoin. Yle uskalsi esittää vuoden 1970 Tampereen filkkareitten ensimmäisen Grand Prix -voittajan vasta vuonna 2010 teemakanavalla Petteri von Baghin huikeassa Dokumenttielokuvan klassikot -sarjassa.

Ho Tsi Minh (1890–1969) – hän, joka valistaa – otti tämän nimen vankeudessa vuonna 1942. Hän oli myös oivallinen runoilija. Alvarezin dokkarissa on runo ”Neuvo ihmiselle itselleen”. Sen suomensi elokuvassa Kari Salonen näin: ”Ilman jäätävää talvea, / ilman tuskaa ja kuolemaa, / kuka antaisi arvoa sinulle, kevät? / Sieluani kovettava tuska / karaisee sydämeni teräksenlujaksi.” Pentti Saarikoski suomensi saman runon kokoelmassa Poliittisen vangin runot (Tammi 1969) näin: ”Jos ei olisi talven kylmyyttä ja autiutta / ei voisi myöskään olla kevään lämpöä ja loistoa. / Vastoinkäymiset ovat tehneet minusta lempeän ja lujan / ja karaisseet mieleni teräkseksi.”

Kun taivas putoaa…
Risto Jarva: Nainen ja yhteiskunta, Suomi 1968

Filminorin ja Postisäästöpankin oivaltava informatiivisten tilauslyhytkuvien kausi vuosina 1965–1972 sisälsi seitsemän 35 mm:n lyhäriä ja yhden 16-millisen, sarjan viimeisen Kuluttajan. Nainen ja yhteiskunta on Jarvan merkittävin lyhytkuva, oivallinen 1960-luvun lopun pohjustus ”putoavan taivaan” 1970-luvun alun raadollisuuteen.

Tampereen 1960-luvun teatterielämysten kymmenikköni

Kuten edellä totesin, sekä ellu että tiatteri ovat kulkeneet elämäni virrassa aina rinnakkain. Tässä carten tapainen 1960-luvun teatterielämysteni kymmenikkö. Eritoten Bertolt Brecht antoi potkua uskaltaa osallistua 1970 Työväen Näyttämöiden Liiton 50-vuotisjuhlavuoden pienoisnäytelmäkilpailuun tekstillä ”Kehityksen vuosikymmenet”. Kilpailu oli avoin sekä ammattilaisille että amatööreille. Ekan palkinnon voitti ”arktiset ammattilaiset” Jorma Etto & Oiva Arvola, toisen ja kolmannen palkinnon saivat tamperelaiset harrastajakirjoittajat, mää tulin toiseks ja Kannon Anneli kolmanneks.

Väinö Linna: Tuntematon sotilas
Ohjaus: Edvin Laine, Pyynikin Kesäteatteri 1961

Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla II
Ohjaus: Eugen Terttula, Tampereen Työväen Teatteri 1961

Bertolt Brecht: Kolmen pennin ooppera
Ohjaus: Wolfgang Pintzka, Tampereen Teatteri 1963

Jerome Robbins, Arthur Laurents, Leonard Bernstein: West Side Story
Ohjaus: Rauli Lehtonen, Tampereen Teatteri 1963

Eeva-Liisa Manner: Uuden vuoden yö
Ohjaus: Eugen Terttula, Tampereen Työväen Teatterin Kellariteatteri 1965

Peter Weiss: Jean Paul Marat´n vaino ja murha Charentonin sairaalan näyttelijäryhmän esittämänä ja herra de Saden ohjaamana
Ohjaus: Rauli Lehtonen, Tampereen teatteri 1966

Bertolt Brecht, Kurt Weill: Mahagonnyn kaupungin nousu ja tuho
Ohjaus: Rauli Lehtonen. Tampereen Teatteri & Tampereen Ooppera 1968

Rolf Hochhut: Sotilaat
Ohjaus: Rauli Lehtonen, Tampereen Teatteri 1968

Eeva-Liisa Manner: Poltettu oranssi
Ohjaus: Lisbeth Landefort, Tampereen Työväen Teatterin Kellariteatteri 1969

Bertolt Brecht: Arturo Uin valtaannousu
Ohjaus: Vili Auvinen, Tampereen Työväen Teatteri 1970

Kirjat, jotka muuttivat 1960-luvun maailmankuvaani

Ennen Tampereen elokuvakerhon jäsenkorttia hankin oitis tammikuussa 1962 Tampereen ”laikun” kirjastokortin. Se olikin kovassa käytössä, lukusivistyksen tarve oli valtaisa. Kahta tamperelaiskirjailijaa saatoin seurata reaaliajassa esikoisteoksista alkaen: Hannu Salaman Se tavallinen tarina (Otava 1961) ja Kari Aronpuron Peltiset enkelit (Kirjayhtymä 1964). Takautuvasti luin eritoten Lauri Viidan, Väinö Linnan ja Eeva-Liisa Mannerin tuotannon. Nämä kaksi stadilaiskirjailijoiden teosta olivat 1960-luvun – ja ovat yhä edelleen – lukujysäreitä: Olavi Paavolaisen Synkkä yksinpuhelu. Päiväkirjan lehtiä vuosilta 1941–1944 I–II (WSOY 1946) ja Viljo Kajavan Tampereen runot (Otava 1966). Sekä tiätysti oitis, kun se ilmestyi: Bertolt Brechtin Runoja 1914–1956 (Tammi 1964).

Seuraava kymmenikköni edellisten kirjojen lisäksi on niitä 1960-kuvun lukuelämyksiä, jotka antoivat potkua ja siinä sivussa hiukkasen muuttivat mua ja maailmankuvaani. Teokset ovat suunnilleen lukemisjärjestyksessä.

Günter Grass: Peltirumpu, 1959 (Otava 1961)
Joseph Heller: Me sotasankarit, 1961 (Gummerus 1962)
Jack Kerouac: Matkalla, 1957 (Kirjayhtymä 1964)
Christer Kihlman: Sininen äiti, 1963 (Tammi 1965)
Marianne Alopaeus: Pimeyden ydin, 1965 (Gummerus 1966)
Truman Capote: Kylmäverisesti. Totuudenmukainen kuvaus eräästä joukkomurhasta ja sen seurauksista, 1965 (Tammi 1966)
Doris Lessing: Kultainen muistikirja, 1962 (WSOY 1968)
Per Olov Enquist: Miehet ilman isänmaata, 1968 (WSOY 1969)
Kurt Vonnegut: Teurastamo N:o 5 eli Lasten ristiretki. Velvollisuustanssi kuoleman kanssa, 1969 (Tammi 1970)
Per Wästberg: Yläilmoissa, 1969 (Tammi 1971)

Teurastamo 5:n etulehdelle on liimattu lappunen: Raimo Silius kunniamaininta Nuoren Voiman Liiton kirjallinen kilpailu 1972. Kymmenikön romaaneista seitsemän on filmattu: Richard Brooks: Kylmäverisesti (1967), Johan Bergenstråhle: Baltutlämningen (1970), isoissa rooleissa Yrjö Tähtelä ja Anneli Sauli, Mike Nichols: Me sotasankarit (1970), George Roy Hill: Teurastamo 5 (1972), Bengt Forslund: Luftburen (1973), Volker Schlöndorff: Peltirumpu (1979) ja Walter Salles: Matkalla (2012).

Loistakoon Lumièren valo Kino Reginan valkealla kankaalla!

Tänä mielipideterrorin aikakautena Voltairen oivaltava lentävä lause on takuulla entistä ajankohtaisempi: ”Olen kanssasi eri mieltä, mutta vaadin, että saat ilmaista mielipiteesi.” Tänä historiattomana aikana mestariohjaaja Eric Rohmerin lentävä lause osuu seitsemännen taiteen ytimeen: ”Jotta elokuvalla olisi tulevaisuus, sen menneisyys ei saa kuolla.” Loistakoon Lumièren valo Kino Reginan valkealla kankaalla kaikilla tekniikoilla!

Tampereen Jussinkylässä tiikerin vuonna 2022
Raimo ”Rake” Silius
Tampereen ”ellukulttuurin tiänraivaaja ja tiatopankki” vuodesta 1962, jolloin liityin Tampereen elokuvakerhoon, ja sillä ”eloni vaelluksen ikitiällä” olen yhä

 

Carte blanche á Raimo Silius Kino Reginassa 9.3.–22.5.