Sunnuntaina 20.1. klo 18 alkava näytös elokuvasta ”Tyttö ikkunassa” on peruttu tekstitysten puuttumisen vuoksi. Elokuvan tilalla esitetään Alberto Lattuadan neorealistinen ”Ilman sääliä” (Senza pietà, 1948, 91 min) suomen- ja ruotsinkielisillä teksteillä. Tyttö ikkunassa -elokuvan liput käyvät sellaisenaan korvaavaan näytökseen.
”Ilman sääliä” esitetään 35 mm -filmiltä. Sen pääosassa nähdään Carla Del Poggio uralleen uudenlaisessa roolissa. Huolettomasta hyvän perheen tyttärestä on tullut elämän kolhima ja rikollisten ympäröimä nainen, joka turvautuu prostituutioon elättääkseen itsensä.
Ilman sääliä / Utan nåd
Senza pietà, Italia 1948. Tuotantoyhtiöt: Lux Film. Ohjaus: Alberto Lattuada. Käsikirjoitus: Federico Fellini, Tullio Pinelli, Alberto Lattuada – Ettore M. Margadonnan aiheesta. Kuvaus: Aldo Tonti. Musiikki: Nino Rota. Leikkaus: Mario Bonotti. Pääosissa: Carla Del Poggio (Angela), John Kitzmiller (Jerry), Pierre Claude (Pier Luigi), Folco Lulli (Giacomo), Giulietta Masina (Marcella), Lando Muzio (eteläamerikkalainen kapteeni), Daniel Jones (Richard), Otello Fava (mykkä mies), Romano Villi (rosvo), Mario Perrone (toinen rosvo), Enza Giovine (sisar Gertrude). Helsingin ensiesitys: 02.02.1955 Savoy. VET: 43005 – K16 – 2500 m / 91 min
1940-luvun lopulla Italiassa syntyi joukko mielenkiintoisia elokuvia, jotka eivät enää tyytyneet sodan ja vastarintaliikkeen tarjoamiin aiheisiin, vaan kävivät käsiksi polttaviin sodanjälkeisiin sosiaalisiin ja taloudellisiin ongelmiin. Lattuadan Ilman sääliä, De Santisin Katkeraa riisiä (1948) ja Germin Toiveitten tie (1950) ovat tyypillisiä esimerkkejä tästä temaattisesta siirtymästä, samalla kun ne merkitsivät asteittaista liikettä kohti konventionaalisia ja jopa leimallisesti amerikkalaisia teemoja tai elokuvan lajeja.
Ilman sääliä toi yhteen monia nimiä, jotka sittemmin ovat kiinteästi liittyneet Federico Fellinin uraan: Fellinin itsensä lisäksi käsikirjoittaja Tullio Pinellin, säveltäjä Nino Rotan ja näyttelijä Giulietta Masinan. Elokuvan juoni oli aikoinaan uskalias: rotujen välinen rakkaustarina mustan amerikkalaisen sotilaan Jerryn ja italialaisen ilotytön Angelan välillä. Miljöö on realistisesti kuvattu sodanjälkeinen Livorno, amerikkalaisten tärkeä varastopaikka, kuten myös italialaisen salakuljetuksen ja mustan pörssin kaupan keskus.
Ilman sääliä heijastaa tyypillisesti neorealistista inhimillisen veljeyden sanomaa, joka kansallisten rajojen lisäksi ylittää tässä myös rodulliset rajat. Tavassaan painottaa sodanjälkeisen Livornon elinolosuhteita se pysyy tutuissa neorealistisissa puitteissa, mutta sen pääasiallinen mielenkiinto on sen osin epämukavassa liitossa neorealistisen aineiston ja perinteisemmän ja tutumman Hollywoodin gangsterielokuvan kesken. Jo elokuvan ensimmäinen teksti korostaa pikemminkin teoksen melodramaattista kuin dokumentaarista viritystä: ”Tämä ei ole tarina kahdesta rodusta, vaan kahdesta ihmisestä, jotka kohtasivat Italiassa sodan jälkeen. Miehet ja naiset ovat unohtaneet myötätunnon ja hylänneet hellyyden epätoivoisessa taistelussaan henkiinjäämisestä. Mutta erään amerikkalaissotilaan sydämessä oli sääliä ja uhrautuvaisuutta. tämä on hänen tarinansa.”
Alberto Lattuada (s. 1914) oli lähtöisin keskiluokkaisesta milanolaisesta kulttuurikodista. Hänen isänsä oli säveltäjä Felice Lattuada ja hän itse opiskeli arkkitehdiksi, ennen kuin antautui elokuva-alalle, ensin lavastajana ja käsikirjoittajana, sodan aikana jo ohjaajana. Lattuada oli jo nuoruudessaan intohimoinen oopperan ystävä eikä realismi näin ollen ollut hänelle koskaan päämäärä sinänsä; neorealistisen liikkeen edustajana hän ei sitoutunut sen enempää marxilaiseen kuin katoliseen suuntaukseen. Pohjimmiltaan Lattuada näyttäytyy romantikkona ja lyyrikkona. Elokuvassa Ilman sääliä hän ilmaisi uskonsa sydämen alkuperäiseen, epädogmaattiseen demokratiaan. Ilman sääliä saattaa olla avoimempi ja vähemmän pessimistinen kuin Lattuadan aikaisemmat elokuvat, mutta samalla siitä välittyy hänen epäilyksensä todellisen demokratian toteutumisesta aikakaudella, joka ei tunne sääliä. Jerryn viimeinen matka kuorma-autossa – Angelan ruumis vieressään etuistuimella – on säälimättömän johdonmukainen päätös rakkaudettoman ja ihmisvihamielisen ajan tyypilliselle tragedialle.
– Peter Bondanellan (Italian Cinema From Neorealism To the Present, 1983), Rune Waldekranzin (Italiensk Film, 1953) ja muiden lähteiden mukaan