DOCPOINT: APOLLO-PALKITTU ERKKI ASTALA

“Taide on valhe, joka auttaa meitä näkemään totuuden”, väitti Picasso. Dokumenttielokuva on todellisuuden taidetta, jonka ytimeen kysymys totuudellisuudesta on kuulunut alusta asti. Apollo-sarjan viisi dokumenttielokuvaa valottavat kukin tavallaan totuuden, yksityisen ja yleisen, rajankäyntiä. Kenen totuus on se, jonka katsoja mielessään näkee? – Erkki Astala

DocPoint-elokuvatapahtumat ry:n jakama Apollo-palkinto myönnetään suomalaista dokumenttielokuvaa merkittävästi edistäneelle henkilölle tai yhteisölle. Vuoden 2022 palkittu on Erkki Astala, joka on tehnyt pitkän uran Yleisradion tv-toimialan yhteistuotantojen päällikkönä ja Suomen elokuvasäätiön puheenjohtajana. Nykyään Astala työskentelee AVEKin johtokunnan puheenjohtajana.

Teemaan kuuluvat elokuvat

SYNTI – DOKUMENTTI JOKAPÄIVÄISISTÄ RIKOKSISTA + VALKOINEN TAIVAS (1996 + 1998)

Suutarin ja Helken varhaisissa töissä seitsemän kuolemansyntiä ja nikkelikombinaatin runnoma luonto kehystävät arkielämää. Synti – dokumentti jokapäiväisistä rikoksista  Susanna Helken ja Virpi Suutarin dokumenttielokuvan temaattisena ankkurina ovat seitsemän kuolemansyntiä: ylpeys, kateus, viha, laiskuus, ahneus, ylensyönti ja himo. Teos tarkastelee näitä syntejä arkipäivän kontekstissa; moraalisia valintoja, joita päivittäisessä elämässämme teemme. Lähes pysäytyskuvamainen esitystyyli, kameraan tiukasti tuijottavat kivikasvoiset henkilöt sekä pahaenteinen taustamusiikki tuottavat paikoin surrealistisen katsomiskokemuksen. Dokumentin esitystapa on harkittu ja asetelmallinen. Teos luopuu dokumenteille tyypillisestä realismin ja objektiivisuuden vaikutelmasta ammentaen sen sijaan fiktioelokuvan estetiikasta. Se koostuu toisistaan irrallisista otoksista, joihin suoraan kameraan katsovat päähenkilöt ja heidän takanaan mykkänä seisovat sivustakatsojat on siroteltu harkitusti ja itsetietoisesti. Henkilöiden annetaan puhua antamatta kontekstia sille, mitä heiltä on kysytty, vai onko kenties mitään. Katsojana tuntee olevansa uskottu, jolle dokumentin henkilöt jakavat salaisia ajatuksiaan. Synti jättää tulkitsemisen taakan katsojan harteille. Tunnustuksenomaiset otokset eivät selitä, ainoastaan toteavat. – Ida Kumpulainen, 2022 Valkoinen taivas Kuin lukien miehelleen ja tyttärelleen omistamaansa kirjettä Natalia kertoo perheensä arjesta Kuolan niemimaalla Montšegorskissa 90-luvun lopulla. Vaikka betonipilareiden ja harvojen, kalmanvalkeiksi kuivuneiden puiden kehystämä kaupunki vaikuttaa karulta ja kaukaiselta, perheen kodissa keskiluokkainen kylläisyys ympäröi värikkäine printteineen ja tarrakokoelman lupaamine Disneyland-voittomatkoineen. Pahaa enteilevä musiikki kuitenkin palauttaa ruhjottuihin maisemiin dokumentissa, joka liikkuu kuin kahden todellisuuden välissä. Todellisuudet nivoutuvat yhteen valkoisen sumun vallatessa taivaan ja Natalian kertoessa miehensä työpaikasta: nikkelikombinaatista. Kaupungin sydämen muodostava kombinaatti on riskeineen ja tuhoineen läsnä arjessa niin puiden rangoissa kuin kylpylävierailuinakin. Jotta kaupunkilaiset selviävät terveydelle haitallisesta sumusta ja metallipäästöistä, on kaupungissa sanitario-kylpylä happicocktaileineen ja inhalaatiohoitoineen. Ihmiset mukautuvat kombinaatin tuhoisiin vaikutuksiin ja hyväksyvät ne. Oppivat näkemään karussakin kauneutta, vaikka ympäristön tummanpuhuvuus jättää jälkensä, etenkin nuoreen mieleen. Susanna Helken ja Virpi Suutarin yhteistyönä tekemä esseistinen dokumentti on melankolinen kuvaus rakkaudesta luonnon raunioilla – ihmisen kyvystä sopeutua elämään aiheuttamansa ympäristötuhon kanssa. – Iisa Arvelin, 2022

Lue lisää

MOANA, AURINGON POIKA (1926)

Moana, solens son/Moana with sound

Varhainen helmi dokumentin ja fiktion rajamailta kuvaa antropologisella otteella elämää samoalaisella saarella – nyt ääniraidan kanssa! Robert J. Flahertyn toinen pitkä elokuva Nanook, pakkasen pojan (1922) jälkeen oli Samoalla taltioitu kuvaus paikallisten, ennen kaikkea nimikkohahmona nähtävän nuoren miehen elämästä meren ympäröimällä saarella. Flahertyn yhdessä vaimonsa Francesin kanssa ohjaaman Moanan kuvaaminen kesti noin kaksikymmentä kuukautta. Vaikka Moana on pikemmin dokufiktiota kuin suoranaista dokumenttia – saaren asukkaat olivat jo omaksuneet lähetyssaarnaajien vaikutuksesta länsimaisia tapoja – oli se ensimmäinen elokuva, jonka yhteydessä käytettiin termiä dokumentaarinen, New York Suniin nimimerkillä kirjoittaneen John Griersonin toimesta. Moana on runollinen ja visuaalisesti erittäin kaunis elokuva. Meri on taltioitu filmille upeasti. Elokuvan kuvaamaan polynesialaisen elämäntyyliin sisältyy villisian ja merikilpikonnan metsästystä, ruoan valmistamista, tanssimista sekä kivuliaalta näyttävä aikuistumisriitti, tatuoiminen. Henkeäsalpaavassa kohtauksessa nähdään Moanan pikkuveli kiipeämässä korkean palmun latvaan kookospähkinöitä noutamaan. Robert J. Flaherty jatkoi polynesialaisten aiheiden parissa W.S. Van Dyken elokuvassa Valkoisia varjoja Etelänmerellä (1928) ja F.W. Murnaun Tabussa (1931), mutta vetäytyi lopulta kummastakin projektista. Flahertyjen tytär Monica palasi Polynesiaan 50 vuotta myöhemmin ja äänitti mykkänä kuvattuun Moanaan soundtrackin, joka koostuu kuvauspaikan aidosta äänimaisemasta sekä paikallisten dialogista ja kansanlauluista. – Joonatan Nikkinen, 2022

Lue lisää

SOSIALISMI (2014)

Harvoin nähty kollaasielokuva tarkastelee vasemmistolaisen liikkeen historiaa elokuvallisen linssin kautta. Maamme merkittävimpiin elokuvakirjoittajiin lukeutuvan Peter von Baghin viimeinen oma ohjaus on kunnianhimoinen kuvaus sosialismin historiasta. Ohjaajalegendan aatteellinen testamentti on ilmiselvä intohimoprojekti ja välttämätöntä katseltavaa kapitalismin raakoihin sosiaalisiin vastakohtiin kyllästyneille yleisöille. Sosialismi on essee-elokuvan harvinainen merkkiteos ja hengästyttävän informatiivinen lähihistoriamme läpileikkaus, joka vie katsojan Pariisin kommuunin syntyhetkistä Berliinin muurin murtumiseen alta 70 minuutin. Kuvavirta koostuu elokuvahistorian vasemmasta laidasta leikellystä tilkkutäkistä, joka on arkistomateriaalin koonnin suvereeni taidonnäyte. Vertovin, Eisensteinin ja Dovzhenkon kuvat järjestellään intellektuaaliseksi montaasiksi, jollaisen osaa kutoa vain tekijä, jolla on syvä ymmärrys sekä Neuvostoliiton että elokuvataiteen historiasta. Tehtaasta lähtevät työläiset kävelevät vastaan Chaplinin työjuhtaa ja Pasolinin marxilaista Jeesusta. Rakennetta kantava kertoja antaa äänen kapitalismin henkisestä rappiosta raivostuneille aikalaisrunoilijoille, -historioitsijoille ja yhteiskuntakriitikoille. Stalinin hautajaissaattueen hännillä kerronta kohauttaa kysyessään vakavissaan, olisiko meillä jo sosialismi, jos sosialisteja ei olisi ollut. Aatetta ei kuitenkaan koskaan redusoida kommunistijohtajien ristiriitaiseen, rikkonaiseen perintöön – Sosialismille sosialismi on universaali utopia, jota kohden meidän on yhä uskallettava unelmoida. – Aatos Ketvel, 2022

Lue lisää

V. NIINKUIN VÄÄRENNÖS (1973)

F for Fake/F. för förfalskning

Orson Wellesin legendaarinen dokufiktio pureutuu väärentäjiin ja väärennöksiin, taiteen arvoon ja tekijyyteen. Elokuvan alussa taikatemppuja tekevä ohjaaja lupaa katsojille kaiken näkemämme olevan totta. Seuraavan tunnin ajan. Taikatemppua muistuttava elokuva johdattaa katsojan päätähuimaavalle matkalle huijarien ja väärentäjien maailmaan, 70-luvun alun levottomien sielujen Ibizalle. Siellä tapaamme maailman taitavimman taideväärentäjän Elmyr de Horyn, jonka maailmankuulut jäljennökset huijaavat vaikka alkuperäistä taiteilijaakin. Kuvioon astuu mukaan de Horyn elämäkerran kirjoittanut Clifford Irving, joka on noussut kuuluisuuteen Howard Hughes -elämäkerrallaan – jossa esitetyt faktat hän on itse keksinyt. Miten tähän kaikkeen liittyy kadulla kävelevä nainen, jonka perään kaikki miehet tuijottavat? Siihen, Welles lupaa, palataan myöhemmin. Elokuva-alan uudistajana tunnetun Wellesin teos liikkuu uraauurtavalla tavalla fiktiivisen ja dokumentaarisen elokuvan välimaastossa. Aikaansa edellä oleva, pohdiskeleva ja tyylitelty kerronta yhdistää eri tarinalinjat ajatuksenvirranomaisesti. Elokuvan huijareista suurin on Welles, joka kasaa yhteen monitahoisen kertomuksen de Horyn ja Irvingin väärennösseikkailuista, Hughesin erakkoelämästä ja omasta historiastaan huijausten parissa, vakuutellen katsojaa tapahtumien aitoudesta. On kuitenkin syytä muistaa, että tunnin täytyttyä Welles on täysin vapautettu lupauksistaan. – Jimi Rosling, 2022

Lue lisää

ELÄMÄ ON KAUNIS (2000)

Les Glaneurs et la glaneuse/Efterskörd

Legendaarisen ranskalaisohjaajan tutkielma hukkaruoan keräilijöistä on lämmin, sanaleikeillä kyllästetty osoitus ohjaajansa kokeilunhalusta ja pettämättömästä silmästä. Agnès Varda (1928–2019) sekä edelsi että jatkoi ranskalaisen uuden aallon rajoja rikkovan elokuvan perintöä. Vuosituhannen taitteessa kannettavilla digikameroilla kuvattu The Gleaners and I on lämmin, kuva- ja sanaleikeillä kyllästetty osoitus ohjaajansa kokeilunhalusta ja pettämättömästä silmästä. Kyseessä on tutkielma keräämisestä – kaikenlaisen poisheitetyn talteenotosta. Esseenomainen teos tarkastelee aihettaan tilkkutäkkimäisesti assosioiden. Varda tapaa monenlaisia ihmisiä: yhdet poimivat pelloille hylättyjä perunoita harrastuksena, toiset etsivät pakon edessä ravintoaan roskakorista. Mukaan mahtuu jos jonkinmoista oman tiensä kulkijaa, ja keräämisen akti näyttäytyykin myös epätavanomaisena vastarintana kulutusyhteiskunnalle. Kyseessä on kaikkea muuta kuin kuiva akateeminen selvitys. Päällimmäisenä välittyy vilpitön uteliaisuus, lapsenomainen innostus ja myötätunto pientä ihmistä ja koko elonkirjoa kohtaan. Kokonaisuuden kruunaa Vardan itse esittämä räppi. Kuten monet Vardan työt, teos on yhtä lailla potretti ohjaajasta itsestään, ja lähestymistavan todellinen taikuus syntyykin hänen läsnäolostaan valkokankaalla. Kuvatessaan ”yhdellä kädellä toista kättään” Varda kääntää katseen omaan vanhenemiseensa keräämiensä perunoiden lailla ja puhuttelee yleisöä vertaisenaan. Rakeinen digikuva muistuttaa vanhojen perhe- ja kotivideoiden estetiikasta. Harvoin elokuvantekijästä tulee katsojalle yhtä rakas. – Oskari Lindfors, 2022

Lue lisää