VIIMEINEN VIERAS (1941)

Esikoisohjauksena yhteistyössä Arvi Tuomen kanssa valmistui ”ensimmäinen kotimainen salapoliisielokuva” naispääosassa Irma Seikkula ja väärin epäiltynä miehenä Salminen itse. Risto Orkon käsikirjoitusta muutti tolkullisempaan suuntaan parhaan kykynsä mukaan Matti Kurjensaari yhteistyössä ohjaajan kanssa. Erik Blombergin kuvauksen voimakas atmosfääri sai kiitosta.

MENNEISYYDEN VARJO (1946)

Salmisen paljasti leijonankyntensä rikosdraamassa, jonka painokas tempo, visuaalinen intensiteetti ja oudot katseet hätkähdyttivät katsojia. Tauno Palo sai yhden erikoisimmista rooleistaan hämäräperäisenä yli-insinöörinä, ja vaikuttavia ovat myös Ritva Arvelo, Terttu Soinvirta ja Kaisu Leppänen. Hullun kiehtova teos jäi Valio-Filmin ainoaksi elokuvatuotannoksi. Yhtymäkohdat film noiriin ovat ilmeiset.

HAAVISTON LEENI (1948)

”Aloituskuva, jossa pelastusarmeijalaiset ovat kokoontuneet mäenjyrkänteelle Kalliossa, on koko suomalaisen elokuvan suuria miljöönmäärityksiä”, kirjoittaa Peter von Bagh melodraamasta, jossa maalaistyttö (Ghedi Lönnberg) saapuu kaupunkiin ja kovia koettuaan löytää turvasataman Pelastusarmeijasta. Tulkinnan vakaumuksellisuutta kiiteltiin samalla kun tarinaa pidettiin hämmästyttävän vanhanaikaisena.

ORPOPOJAN VALSSI (1949)

Salminen teki useita elämäkertaelokuvia Suomi-viihteen suursuosikeista. Elämäkertaelokuva J. Alfred Tannerista (Halonen) kartoitti epäonnistuneen rakennusmestarin toiviotien kuplettien kuninkaaksi. Peter von Baghille teos, jossa ”yhdet ja samat Tannerin rallit revitään yhä uudelleen, kunnes ne ovat täysin yhtä laulajan elämänkaaren kanssa, kohotti suomalaisen elämäkertaelokuvan luovan hulluuden tasolle”.

KAUNIS VEERA ELI BALLAADI SAIMAALTA (1950)

”Karjalaisuus oli Villelle eksoottinen maailma, jonka hän löysi rakkauden eli vaimonsa Mirkun kautta. Hän oli itse ahvenanmaalainen syntyjään, ja kun hän siitä taustasta lähteneenä sai kosketuksen karjalaisiin, hän löysi jonkinlaisen rikkauden elämäänsä” (Ensio Suominen). Lumoava Assi Nortia on nimiroolissa Tatu Pekkaris -filmatisoinnissa, johon Harry Bergström kokosi ensimmäistä kertaa Kipparikvartetin.

RION YÖ (1951)

Suomalaisvastine Hollywood-klassikolle Ilo irti (On the Town): kolme merimiestä (Leif Wager, Tapio Rautavaara, Lasse Pöysti) rantautuu Rio de Janeiroon, missä intohimon kohteena hehkuu Assi Nortia. Mahtavat tanssinumerot ”Kuubalainen serenadi” ja ”Rion yö” kuuluvat Suomi-musikaalin kohokohtiin. Upeissa kohtauksissa avustivat sekä Suomalaisen Oopperan että Punaisen Myllyn balettiryhmät.

LENTÄVÄ KALAKUKKO (1953)

PEKKA PUUPÄÄ (1953)

Kun Ola Fogelbergin sarjakuvafilmatisoinnin päärooleihin nimettiin Esa Pakarinen (Pekka), Masa Niemi (Pätkä) ja Siiri Angerkoski (Justiina), menestys oli niin mahtava, että reseptin pohjalta käynnistyi vuosikymmenen suosituin elokuvasarja. SF-pomo T. J. Särkkä oli haltioissaan, Salminen ei niinkään, ja hän siirtyikin Fennada-Filmin palvelukseen.

SÄKKIJÄRVEN POLKKA (1955)

”Säkkijärvi se meiltä on pois, mutta jäihän sentään polkka!” Orpopojan valssin luovasta hulluudesta Salminen yltyi vielä hienompiin sfääreihin ystävänsä, viipurilaisen harmonikkalegendan Vili Vesterisen (Jurkka) biopic-fantasiassa. Teos avasi ohjaajan uran rakkaimman kokonaisuuden, luovutetun Karjalan trilogian.

TOIVELAULUJA (1961)

Vuosina 1959–1966 Suomessa valmistui seitsemän iskelmäkarusellielokuvaa. Salmisen viimeisenä elokuvateatterielokuvana valmistunut, Hollywood-musikaalien innoittama ison budjetin värillinen episodielokuva, oli sarjan kunnianhimoisin. Suosikkiartistien ohjaajakonkaria innoitti nyt uusi sukupolvi, kuten Pirkko Mannola, Eino Grön ja Annikki Tähti.

EVAKKO (1956)

Unto Seppäsen romaanin pohjalta Salminen ohjasi pääteoksensa, väkevän talvisodan evakkojen eepoksen, pääosissa Santeri Karilo ja Aino-Maija Tikkanen. Kuvaus Kannaksen karjalaisten kohtalosta on samalla yleispätevä tragedia siitä, mitä merkitsee tulla revityksi juuriltaan. Evakkojen saamaa vastaanottoa tulkitsee jäätävästi Rauni Luoma. Koskettavaan historialliseen draamaan Salminen latasi eniten oman ihmisyytensä ydinvoimaa.