KAVIn suunnittelijan Otto Kylmälän blogitesti tarkastelee Vittorio Gassmanin tuotantoa commedia all’italianan valossa.

***

Yksi italian parhaista käsikirjoittajista Cesare Zavattini on lohkaissut että ”la verita è quello che si ha paura di dire” (totuus on se mitä pelkäät sanoa). Selväjärkisyydessään lausunto kuvaa myös komedian universaalia salaisuutta ja tarkemmin rajattuna italialaisen komedian kultakauden, commedia all’italianan ydintä.

Commedia all’italianan määritellään kestäneen noin vuodesta 1958 vuoteen 1978. 1950-luvun lopulla alkaneen suuntauksen erotti muista sekä hahmojen kyynisyys, juonikkuus ja pirullisuus, että aiheiden hakeminen yhteiskunnan moraalisesti arveluttavimmilta osa-alueilta.

Elokuvahistorioitsija Peter Bondanella kuvailee suuntausta: ”’Italian talousihmeen’ huippukaudella kukoistanut commedia all’italiana paljastaa nopean muutoksen tilassa olevan kulttuurin sosiaalisen pahoinvoinnin pohjavirran ja tuskalliset ristiriidat. Neorealistiselle komedialle tyypillinen toisinaan kepeä ja optimistinen humanitaarisuus on korvattu synkemmällä, ironisemmalla ja kyynisemmällä näkemyksellä italialaisesta elämästä.”

Bondanella on myös mukaillut komedian mestariohjaajaa Mario Monicellia sanomalla, että ”italialaisessa komediaelokuvassa yhdistyi perinteisesti nauru ja epätoivon tunne, ja niiden kyyninen huumori heijastaa tarvetta selviytyä ylivoimaisten esteiden edessä”.

Monicellia on paras uskoa mitä tulee komediaan, sillä hänen ensimmäiseen maailmansotaan sijoittuva elokuvansa Suuri sota (1959) on aikakauden klassikko ja Suuri keikka Madonna-kadulla (1958) italialaisen elokuvan käännekohta. Viimeksi mainittu, tunaroivista pikkurikollisista kertova ryöstöparodia, nosti komedian kuninkaan Totòn rinnalle nuoria esiintyjiä, joista tulisi 1960-luvun uuden sukupolven kuuluisimpia kasvoja. Elokuvan metaforisesti keskeinen kohtaus nähdään, kun Totòn esittämä veteraanivaras opettaa noviisivarkaiden joukolle kassakaapin avaamisen salat. Elokuvasukupolvien komediasoihdun kierrättäminen tapahtuu harvoin näin hauskalla ja konkreettisella tavalla yleisöjen silmien edessä. Yksi nuorista tulokkaista oli Vittorio Gassman.

Rémi Fournier Lanzonin mukaan ”1960-luvun komedia osui individualismin aikaan. Kiehtovia olivat yksilölliset ja uniikit ongelmat, vaikka nekin yleensä kiedottiin lähestyttävämmäksi suosittujen koomikoiden avulla.” Commedia all’italianan suurimpia tähtiä olivat muun muassa Alberto Sordi, Nino Manfredi, Ugo Tognazzi ja Gassman.

Genovassa syntynyt leveäharteinen komistus Vittorio Gassman oli suosittu draamanäyttelijä niin televisiossa kuin valkokankaallakin. Hän aloitti urheilijana, mutta teki teatteridebyyttinsä jo 20-vuotiaan Milanossa. Teatterilavalta hän eteni nopeasti päärooleihin ja oman pienteatterinsa johtajana ryhtyi valitsemaan parhaita osia itselleen. Gassman oli paradoksi: älykäs Shakespeare-tulkitsija, joka kuitenkin oli keskeinen hahmo aikakauden määrittävissä komedioissa.

Commedia all’italianan peruspiirteet

Maurizio Grande on kehittänyt neljä piirrettä, joilla määritellä commedia all’italianan elokuvia. Gassmanin tuotannosta löytyy kaikkiin esimerkkejä.

1. Kertomukset, joissa integroidutaan yhteiskuntaan

Gassmanin ja ohjaaja-käsikirjoittaja Dino Risin kestävin yhteistyö oli Il Sorpasso (1962). Road movie -klassikossa impulsiivinen naistenmies Cortona (Gassman) sieppaa kainaloonsa ujon, antonionimaisen filosofoivan opiskelijanuoren Roberton (Jean-Luis Trintingant), joka elää ajatuksissaan ja ideoiden maailmassa.

Italialaisen yhteiskunnan ytimessä ovat sosiaaliset kanssakäymiset, joita introvertti Roberto välttelee. Komedia syntyy yhteentörmäyksestä, jossa Cortona pakottaa Roberton ulos kodistaan ja ihmisten pariin. Samalla antonionimaisen Roberton kaappaaminen on näpäytys eksistentialistisessa angstissa möyrivää taide-elokuvaa kohtaan.

2. Tarinat, joissa pakotetaan sopeutumaan yhteiskunnan normeihin

Monissa aikakauden komedioissa päähenkilö yrittää toimia yhteiskunnan murroksen, byrokratian tai vieraan maan etikettien viidakossa. Monesti lopputulema on naiivin päähenkilön antautuminen vilunkipelille vain, jotta pärjäisi oravanpyörässä.

Risin korruptiokomediassa In nome del popolo italiano (1971) lahjomaton tuomari Bonifazi (Gassman) tutkii epärehellisen teollisuuspohatan (Tognazzi) kytkeytymistä seksityöntekijän kuolemaan. Tuomari vannoo rehellisyyden nimiin, kunnes ei voi enää vastustaa vilpillisiä keinoja ja mukautuu korruptoituneen maan tapoihin.

3. tarinat, jotka käsittelevät kätkettyä identiteettiä

Gassmanin siirtyminen teatterilavoilta elokuviin tapahtui todellisen läpimurron kautta hänen saadessaan keskeisen roolin Giuseppe De Santisin neorealistisessa klassikossa Katkeraa riisiä (1948). Gassman esittää pakosalla olevaa jalokivivarasta, joka soluttautuu riisityöläisten joukkoon.

Gassman tulkitsi lurjushahmoa kuitenkin niin hyvin, että se varjosti hänen siirtymistään muihin genreihin ja piileskely jatkui tosielämässä. Hänen tunnistettavuuttaan muokattiin seuraavissa rooleissa, jotta katsojat eivät olisi ajatelleet häntä pelkästään rosvona.

Tästä syystä Gassmanilla on Il Mattadoressa (1960) kolme eri roolihahmoa, ja Suuri keikka Madonna-kadulla -elokuvassa nenäproteesi. Yksi hänen monista klassikkokomedioistaan on Tognazzin kanssa tehty episodielokuva I Mostri (1963), jossa miehet esittävät lukemattomia rooleja episodista toiseen.

4. kertomukset, jotka käsittelevät viattomuuden loppua

Venetsian elokuvajuhlien pääpalkinnon voittanut sotakomedia Suuri sota (1959) toi yhteen lyömättömän duon Gassmanin ja Sordin. Ensimmäisen maailmansodan juoksuhautoihin sijoittuvassa elokuvassa duo esittää vähemmän älykkäitä sotilaita hulluuden keskellä.

Sotakomedioissa ei sinänsä ole mitään uutta, mutta Monicellin tavassa käsitellä hahmojaan ja heidän kohtaloaan on historiallista melankoliaa. Vaikka kyse on komediasta, loppuratkaisu ei ole onnellinen. Voisimmeko kuvitella Vääpeli Körmyn joutuvan sotaoikeuteen tai Uuno Turhapuron kuolevan rintamalla?

Gassmanin filmografian lävistää pitkä yhteistyö käsikirjoittaja-ohjaaja Ettore Scolan kanssa. Vuosikymmeniä kestäneen yhteistyön koskettavin elokuva Mehän rakastimme toisiamme niin paljon (1974) kuvaa partisaaneja, jotka vannovat ikuisen ystävyyden voimaan. Aikojen saatossa he kuitenkin huomaavat elämän aaltoliikkeiden ohjaavan heitä erilleen.

Bonus: avoimen eksistentialistiset loput

Viidenneksi piirteeksi voisi lukea avoimet ja katkeransuloiset loput. Oli kyse sitten Il sorpassosta tai Suuresta sodasta, useimpien elokuvien loppuratkaisut jäävät ilmaan leijumaan hienovaraisella tavalla, seurauksena usein katkeransuloinen tunnelma.

Lopetukset eivät monesti tarjoa toivottua katarsista. Päähenkilöt ovat rappioyhteiskunnan kielekkeellä tanssivia hirviöitä, mutta koska katsoja on kannustanut heitä läpi tarinan, hän ei halua heidän epäonnistuvan.

Lopetuksissa tarinat suljetaan tunarointiin tai kuolemaan, ja toisinaan pahan vihjataan saavan palkkansa. Elokuvat jättävät yleisön nalliksi kalliolle katsomaan rotkon pohjalle tuhoutunutta urheiluautoa. Kokemus on levoton, aivan kuin lause olisi jäänyt

Otto Kylmälä, suunnittelija (KAVI)

Vittorio Gassman 100 vuotta -sarja Kino Reginassa jatkuu 19.11. saakka.