PUUTTUVAT TODISTEET (1971)

Anarkistinen poliisi ja kirkasotsainen yleinen syyttäjä yhdistävät voimansa pysäyttääkseen suurkaupungin rakennusbisneksiä hallitsevan mafioson. Martin Balsamin (Psyko) ura kääntyi nousuun komisario Bonavian rosoisessa roolissa. Dynaamisesti tylyttävä korruption ja myyräntyön jäljitys palkittiin Moskovan elokuvajuhlilla.

***

Dokumenttien tekijänä ja Cesare Zavattinin neorealististen draamojen käsikirjoittajana aloittaneen ohjaaja Damiano Damianin (s. 1922) ominta alaa ovat yhteiskunnalliset rikosdraamat ja trillerit, joiden kysyntä huipentui 1970-luvun alussa. Damianin Confessione di un commissario di polizia al procuratore della repubblica eli ”Poliisikomisarion tunnustukset yleiselle syyttäjälle” oli Italiassa vuoden 1971 katsotuimpia elokuvia ja palkittiin Moskovan elokuvajuhlilla. Juuri ennen mafia-aiheiden ja oman käden oikeutta jakavien poliisien räjähdysmäistä suosiota tehty elokuva käsittelee näitä 70-luvun rikoselokuvan perusteemoja ilman tyypillisiä kliseitä. Suoraselkäinen, uskottava ja hyvin näytelty teos on säilyttänyt ajatuksia herättävän tehokkuutensa.

Komisario Bonavia (Martin Balsam) on poliisilaitoksen vasemmistolainen yksinäinen susi, joka on ottanut asiakseen pysäyttää rakennusbisnestä mafioson ottein pyörittävän häikäilemättömän Lomunnon (Luciano Catenacci). Komisarion keskeinen motiivi on Lomunnon kauan sitten tuhoaman työläisaktivistin puolesta kostaminen. Virallisiin keinoihin uskonsa menettänyt Bonavia järjestää mielisairaan tappajan vapaalle jalalle ja yrittää usuttaa tämän vihollisensa kimppuun. Tuloksena on verilöyly, ja idealistinen nuori piirisyyttäjä Traini (Franco Nero) ryhtyy tutkimaan komisarion tempauksia. Keskeisiä jännitteitä ovat kahden miehen oikeuskäsitysten vastakkainasettelu sekä porsaanreikiä täynnä olevan ”systeemin” korruptio, joka on edennyt niin pitkälle, että mikä tahansa oikeuden puolustaminen voi olla tuhoontuomittua.

Elokuvan taitavimpiin ratkaisuihin kuuluu avoimeksi jäävä loppu, jonka osa arvostelijoista on kokenut pessimistisenä ja osa toiveikkaana. Kummallekin tulkinnalle voi halutessaan löytää perusteita. Confessionen maailma on systemaattisen armoton, ja kuitenkin sankarien toimet johtavat katkerien käänteiden kautta pisteeseen, jossa jonkinlainen muutos on mahdollinen. Damiani ja käsikirjoittaja Salvatore Laurani osoittavat hyvää draaman tajua jättäessään lopputuloksen avoimeksi: jännite ei raukea, mutta vastuu siirtyy katsojalle.

Franco Neron ja Martin Balsamin vakuuttavat pääosasuoritukset ovat elokuvan kantava voima. Kansainvälistä levitystä ajatellen Bonavian rooliin haluttiin alusta asti amerikkalainen näyttelijä. Damianin ykkösvalinta Eli Wallach piti käsikirjoituksesta, mutta ei ehtinyt Bonaviaksi näyttämökiireiden takia. Myös Ben Gazzaran harkitsema rooli päätyi lopulta Psykon etsivänä tunnetulle Balsamille, jonka jämerä suoritus avasi hänelle uuden uran Italian elokuvateollisuuden palveluksessa. Lukuisien poliisi- ja gangsteriroolien lisäksi Balsam sai osakseen runsaasti kadunmiesten ”ciao commissario” -tervehdyksiä.

–  Lauri Lehtinen