KUIN TAIVAAN LINTU (1985)

Agnés Varda oli 1991 Sodankylän ensimmäinen naispuolinen ns. päävieras. Hänen vahvimmassa elokuvassaan Sandrine Bonnaire näyttelee vakuuttavasti sihteerintyönsä jättänyttä vapauden etsijää, joka kiertelee jalan talvista Etelä-Ranskaa. Improvisoiden, eräänlaisella kulkurimetodilla toteutettu episodimainen teos näyttää hyvinvointiyhteiskuntamme nurjan puolen.

***

Ajatus elokuvan Kuin taivaan lintu tekemisestä syntyi marraskuussa 1984, jolloin Agnès Varda yllättyi huomatessaan, miten paljon liftareita ja maankiertäjiä oli talvellakin liikkeellä Etelä-Ranskassa. Varda matkusteli sitten jonkin aikaa yksikseen, tapasi seutujen ihmisiä ja etsi kuvauspaikkoja. Hän ei kirjoittanut varsinaista käsikirjoitusta, vaan laati vain lyhyen, parin liuskan mittaisen yhteenvedon ajatuksistaan. Se riitti projektin alkuun saattamiseksi. Ranskan kulttuuriministeri ja Antenne Deux –televisioasema lupautuivat rahoittajiksi. Myöhemmässä vaiheessa mukaan tuli vielä Englannin Channel 4. Elokuvan maailmanensi-ilta oli Venetsian elokuvajuhlilla syyskuussa 1985 – ja se voitti hieman yllättäen Kultaisen leijonan.

Elokuvan runsaat kymmenen viikkoa kestäneiden kuvausten aikana tarinan kulkua muutettiin usein vastaan tulleiden tapahtumien, ympäristöjen ja ihmisten johdattelemina. Myös Monan henkilöhahmo kehittyi kuvausten myötä. Sitä paitsi häntä esittänyt nuori näyttelijätär, Sandrine Bonnaire, joutui elokuvanteon aikana todella elämään Monan tavoin: hän kärsi talven kylmyydestä, ei saanut peseytyä kunnolla eikä nukkua tarpeeksi. Varda kirjoitti elokuvan dialogin käsin aina edellisenä iltana, kopioi liuskat aamulla ja vei ne sitten näyttelijöille.

Niinpä Kuin taivaan lintu –elokuvasta puuttuukin tunne tiukasta etukäteissuunnitelmasta. Se rakentuu osista kokonaisuudeksi kuin palapeli, josta jokin pala saattaa puuttuakin. Päivä kerrallaan -tekotapa vastaa hyvin päähenkilön irrallisuutta ja vapautta. Tämä ei kuitenkaan merkitse sitä, ettei valmista elokuvaa hallitsisi vahvan ja ajatellun rakenteen tuntu. Varda on itse sanonut: ”Rakenne on ratkaiseva tekijä kaikissa elokuvissa. Rakenne löytyy useimmiten leikkaushuoneessa – silloin voi kuvausvaiheessa olla mahdollisimman vapaa.”

Kuin taivaan lintu alkaa kuvalla viinitarhasta myöhään syksyllä. Köynnökset ovat pudottaneet lehtensä, maa on asettunut talvilepoon, kesän rehevyys ja lämpö ovat enää pelkkä muisto. Samoin on itse elokuva kertomus Monan myöhäissyksystä, hänen kahdesta viimeisestä elinviikostaan, ajasta juuri ennen kuoleman lepoon asettumista. Vaikka elokuva näyttää sen hinnan, joka on maksettava, jos haluaa olla täysin vapaa ja riippumaton, ei Varda kuitenkaan ollut sitä tehdessään niinkään kiinnostunut yhteiskunnallisesta kannanotosta kuin yksinäisyyden tutkimisesta.

Kuin taivaan lintu -elokuvalle on ominaista moniaineksisuus (mutta ei kirjavuus) ja kahlitsevien määritysten pakeneminen. Siinä sekoittuvat dokumentaariset ja fiktiiviset ainekset, risteilevät monet elämänkohtalot, yhdistyvät autenttiset ihmisten äänet ja tapahtumat sekä tiukan harkittu rakenne.

Vardan tapa suhtautua kuvaamiinsa asioihin on kiihkoton, rauhallisen tarkkaileva, asioita rekisteröivä – ja samalla selvästi henkilökohtaisen äänenpainon omaava. Näennäisesti viileän pinnan alla kulkee voimakas tunnelataus ja siellä piilee toisinaan suorastaan pakahduttavan kauniita tai kipeitä asioita. Monan kuolema on kuvattu eleettömyydessään tavattoman koskettavalla tavalla. Siihen ei sisälly fatalismia eikä ennalta määräytymistä, se vain tapahtuu. Kuoleman hetkeä leimaa vain äärimmäinen väsymys; sitä ei kaunistella – pelon ilme Monan kasvoilla kertoo, että kuolema ei niinkään ole helpotus tai vapautus kuin väistämätön tapahtuma.

Vardan työlle on alusta alkaen ollut ominaista elokuvallisuus, kuvien merkitsevyys, halu nähdä ja saada muutkin näkemään. Kuin taivaan lintu -elokuvan tyypillinen ja toistuva kameranliike on panorointi, joka alkaa jostakin ympäristön yksityiskohdasta tai näkymästä, osuu hetken päästä tässä ympäristössä toimivaan tai liikkuvaan henkilöön, jatkaa hänen ohitseen ja pysähtyy lopulta johonkin toiseen ympäristön näkymään. Tällaiset kuvat luovat tunnelman, joka on toisaalta dokumentinomainen, toisaalta runollinen, ja sitovat elokuvan henkilöt ympäristöön ja maisemaan sekä tekevät katsojastakin aktiivisen tapahtumien ja paikkojen tarkastelijan.

Vardan elokuvan musiikin ja kameranliikkeiden välillä on läheinen suhde. Pääteema, Joanna Bruzdowiczin jousikvartetto La vita, alkaa ensimmäisen kamera-ajon myötä ja päättyy viimeisen myötä. Tämän viileänkauniin pääteeman lisäksi mukana on joukko lauluja, joita Mona kuuntelee radiosta eri tilanteissa (musiikkia hän tuntuu yksinäisessä elämässään eniten kaipaavan; radio on ensimmäinen asia, jota hän aina kysyy tullessaan uuteen paikkaan tai noustessaan uuteen autoon). Näiden katkelmien joukossa on The Doors  -yhtyeen kappale ”The Changeling” kuin pienenä kunnianosoituksena Jim Morrisonille: Agnès Varda ystävystyi Morrisonin kanssa työskennellessään Yhdysvalloissa 1960-luvulla ja yritti saada hänet mukaan  Lions Love  -elokuvaansa. Varda oli myös yksi niistä viidestä ihmisestä, jotka olivat läsnä Morrisonin hautajaisissa Pariisissa heinäkuussa 1971.

Kuin taivaan lintu on ennen kaikkea tutkielma yksinäisyydestä. Sen yhteiskunnalliset ainekset nousevat Vardan humanistisesta taiteilijanlaadusta ja vasemmistolaisesta maailmankatsomuksesta. Elokuvassa sivutaan monia nykyajan ranskalaisen ja länsimaisen yhteiskunnan piirteitä ja herätetään kysymyksiä asioiden tärkeysjärjestyksestä: rikkaiden ja köyhien maailmat ovat olemassa ja eroavat toisistaan; länsimaisen hyvinvoinnin pohjalta löytyy vierastyöläisten alistettu joukko. Pidetäänkö puista parempaa huolta kuin vähäosaisista vanhuksista? Lämpimällä mutta terävällä ironialla Varda suhtautuu vuohia kasvattavaan, kaupunkilaisen ja akateemisen elämänmuodon hylänneeseen ”ekoperheeseenkin”. Rakkautta Mona löytää vain yhteiskunnan laitamilta – ne ihmiset, jotka puheissa ovat ”ymmärtäviä” eivät tositilanteessa osaa ottaa Monaa omana itsenään, vaan odottavat tavallaan häneltä vastapalvelusta tai vastarakkautta.

Tätä moniaineksista, dokumentaarisiakin piirteitä sisältävää taustaa vasten Varda asettaa Monan, yksinäisen kulkijan, josta emme tiedä juuri mitään. Näin syntyy asetelma, joka on verrattavissa jo Vardan varhaisten elokuvien abstraktion tuntua tuottavaan rakenteeseen. Se herättää katsojan mielessä kysymyksen: Kuka tai mikä on tuo yksinäinen ihminen, joka vapaana mutta väsyneenä vaeltaa lyhyen taipaleensa, joka alkaa merestä nousemisesta puhtaana ja alastomana ja päättyy kiusaajien tahraamana kuolemaan likaiselle ojanpenkalle? Mikä on vapauden hinta? Onko täydellinen vapaus ylipäätään mahdollista? Varda on liian viisas antaakseen yksiselitteistä vastausta näihin kysymyksiin.

–  Eila Anttila (Projektio 2/1986)