ANKKURIT YLÖS! (1945)

Anchors Aweigh
Ohjaaja
George Sidney
Henkilöt
Frank Sinatra, Kathryn Grayson, Gene Kelly, Tom & Jerry
Maa
Yhdysvallat
Tekstitys
svensk text
Kesto
140 min
Teemat
Kopiotieto
35 mm
Ikäraja

Gene Kellyn ja Jerry-hiiren esittämä paritanssinumero on sekä musikaali- että animaatiohistorian teknis-taiteellinen huippusaavutus, jota ei ole tähän päivään mennessä ylitetty. Toisen maailmansodan aikainen, mastodonttimainen viihdetuote viehättää muutenkin kuin vain kuuluisimman kohtauksensa voimin – tarjoten seiloreita näytteleville Kellylle ja Sinatralle ihanteelliset kenraaliharjoituspuitteet Ilo irti! -klassikkoaan varten.

***

“George Sidney on varmaankin rakastanut musikaalia mutta vielä enemmän genren ajatusta yleisesti. Mikään absurdiikka ei ollut hänelle liikaa niin kauan kuin hänellä oli perinne tai jokin konventionaalinen tekosyy tukenaan. Hän lähti ajatuksesta, että uskollisuus genren säännöille takaa todennäköisyyden ja koska toisaalta todennäköisyys ei kuulunut hänelle, hän suolsi musikaalia, komediaa ja draamaa surematta lainkaan kuinka naurettavaa jälki oli ja antautumalla täysin esimerkiksi sanoinkuvaamattoman heikkojen käsikirjoitusten armoille.” (Alain Masson)

Musikaalin historia on paljolti tuttujen elementtien kierrätystä. Tärkeiden elokuvien takaa löytyy usein alkeismuoto, nupputilassa oleva edeltäjä. Ankkurit ylös on sellainen jo siksi että Gene Kellyn ja Frank Sinatran 40-luvun ajan kestänyt valkokangaskimppa alkoi siitä. Meripojat ovat liikkeellä, eikä päätöntä ilonpitoa katsoessa heti huomaisi, että elettiin vielä sodan aikaa. Asetelma enteilee viittä vuotta myöhempää Ilo irti! -elokuvaa, jota yleisesti pidetään virstanpylväänä.

Jos ryhdytään vertailemaan, virtuoosimainen Ilo irti! jotenkin ylihioo perin tutut elementit. Ehkäpä ensiluonnoksessa on enemmän lempeyttä, tavanomaisuuden charmia ja katu-uskottavuutta? Tähdet ovat kotoisampia, tuoreempia ja jotenkin humaanimpia kuin myöhemmissä maineen yläilmoissaan. Gene Kelly on pehmeä, vielä vailla sliipattua elementtiä. Frank Sinatran persoona on intiimi, kömpelö, vähän kulmikas, melkein fantasiaan kurottava, mutta jalat maassa oleva. Molemmissa on huimaa energisyyttä, mutta – ja tätä voi valittaa – vailla erityisempää loistoa tai mielikuvituksen harppausta.

Elokuvan ohjasi George Sidney, jonka genretaituruuden muita kulmakiviä olivat melodraama ja seikkailuelokuva, erityisesti miekkailuelokuva, sekin laji jossa tyylittelevä taituruus merkitsee kaikkea. Hänen tekoaan on kaksi lajin ikivihreää, Kolmen muskettisoturin värillinen versio vuodelta 1948 (Gene Kelly d’Artagnanin roolissa) ja ennen muuta Scaramouche – säilän sankari (1952), miekkailuelokuvan apoteoosi, otteeltaan kuin musikaali tai ainakin kuin musiikkia. Ranskan vallankumouksen vaiheisiin sijoittuvaa veijaritarinaa sopii pitää yhtenä Hollywoodin “systeemin” ehdottomista täysosumista, samaan hengenvetoon kuin Casablancan tai Gildan tapaisia teoksia, jotka ovat tuotantoyhtiönsä, ohjaajansa, lajityyppinsä täysiä kuvia, jokaista paljon, minkään osan siitä köyhtymättä.

Tuottajatasossa pelissä olivat kahden koulukunnan eroavuudet. Ilo irti! -elokuvan tuotti Arthur Freed, Ankkurit ylös Joe Pasternak. Tämä oli tuottanut Universal-yhtiön Deanna Durbin -musikaalit, joissa nuori ja hehkeä Deanna lauloi kevyttä klassista sadan viulistin ympäröimänä. Pasternakin tyypillisiä kiinnityksiä olivat orkesterinjohtaja Leopold Stokowski ja Ankkurit ylös -elokuvassa sopraano Kathryn Grayson (joka laulaa Mustasukkaisuutta) tai pianistitähti José Iturbi, joka soittaa Aasiserenadin. Taistelu korkeakulttuurin ja populaarin välillä (ensimmäinen ilmaus oli ollut Jazzlaulaja) oli sisäänrakennettu elokuviinkin. Suuret hyötyjät olivat Kelly ja Sinatra, joiden vitaalisuudelle syntyi kaikkien aikojen elintila. He osaisvat yhdistää fantastisella tavalla modernin tanssin, kevyen musiikin ja elokuvan idiomin.

Moninaisten aineksien elintilaa ei raivata väkisin, sillä ainakin José Iturbin persoonaa kohotetaan todenteolla. Häntä etsitään, häntä mystifioidaan, melkein kuin Stokowskia Disneyn Fantasiassa, ja hänellä on etulyönti jo siinä että hän pianisti-orkesterinjohtajan roolissa “esittää itseään”. 1940-luku oli klassisen musiikin suuren kohotuksen aikaa valkokankaalla: siitä tehtiin toivon, parempien aikojen perspektiivin tunnus.

Ankkureiden ainekset sisälsivät kuitenkin tasaisesti kaikkea – klassista ja popmusiikkia, univormuja ja veikeitä lapsia, aggressiivisuutta ja ujoutta, Kalifornian lämpöä ja piirrettyä elokuvaa, kun Gene Kelly tanssii Tomin ja Jerryn kanssa (idea oli Kellyn ja häntä tässä assisteeranneen nuoren Stanley Donenin, Pasternak taisteli sille sadan tuhannen dollarin erikoisbudjetin). Neljän minuutin ajan musikaali lyö kättä animaatioelokuvan kanssa: jakso on tähtihetki, mutta – oireellisesti – tämän elokuvan kokonaisuudesta se melkein tipahtaa.

Myös Kellyn muut hyvät numerot tipahtavat: fandango-tyylinen esitys La Cumparsitan säestyksellä sekä meksikolainen hattutanssi pienen tytön kanssa. Elokuva ylipäätään katkeaa irrallisiksi kohtauksiksi, jähmeiksi numeroiksi. Sama pätee yleisvaikutelmaan. Vaikka kaikkea on liian kanssa, energian puute vaivaa. Elokuva on ylipitkä jo siitä syystä että kaikki ideat, kuten Kellyn tanssi lasten kanssa, toistetaan. Isot kohtaukset – “extravaganzat” – ovat raskassoutuisia, kuten pienet yritykset heijastaa päiväunia ja fantasiaa, myöhempien aikojen Kellyn bravuureita.

Populaarin elokuvan korkein taito edellyttää, että klišeissä on sisältöä ja että ne ovat jonkin alati uuden särmän kautta tuoreita. Tämä puoli Ankkurit ylös -elokuvasta puuttuu. Teos on siten loistoesimerkki siitä, että “genre” saattaa aikojen leikatessa (sodasta tuli rauha, musikaali muutti muotoaan) olla eräänlainen smörgåsbors. Tarjolla olivat sekä hyvän tulevaisuuden että oman tuhon siemenet, kaikki mitä miellyttävimmin katettuna.

– Peter von Bagh (Lajien synty, 2009)

Vuonna 1943 William Hannan ja Joseph Barberan Tom & Jerry -piirretty The Yankee Doodle Mouse voitti parhaan lyhytpiirretyn oscarin. Sitten vuoden 1940 ja Rudolf Isingin The Milky Way -animaation ei MGM-studion elokuva ollut voittanut kyseistä palkintoa. Olisi voinut luulla, että tällaisen suosionosoituksen jälkeen kollegat olisivat muistaneet Hannan ja Barberan – mutta kun studiomoguli Louis B. Mayerille ehdotettiin, että kaksikko voisi toteuttaa Ankkurit ylös -elokuvaan suunnitellun Gene Kellyn ja Jerry-hiiren välisen animaatiojakson, tämä kysyi kummissaan: “Bill and Joe who?” Kelly ei tunnu olleen Mayeria paremmin kartalla, vaan otti jakson tiimoilta yhteyttä ensin Walt Disneyyn – siitä huolimatta, että sekä Ankkurit ylös että Tom & Jerry olivat molemmat MGM-yhtiön tuotantoja!

– Jeff Lenburg (The Great Cartoon Directors, 1983)